Kuukausi: tammikuu 2017

Yhteisöllisyys on maailmasta kadonnut. Tilalle on tullut yksilöllisyys, individualismi. Yksilöllisyyttä pidetään menestyksen edellytyksenä. Ole vain oma itsesi, neuvotaan menestystä haluavia. Ennen kaikki tiesivät ketä ne olivat. Jokainen tiesi mihin ryhmään kuuluu. Nyt oma persoonallisuus tuntuu kadonneen. Se on tämän ajan paradoksi. Ollaanko nyt yksilöllisiä? Miksi nykyajan individualistia pitää kehottaa, ole oma itsesi.

Kun muistelen nyt elämääni taaksepäin, huomaan, että minulla on ollut pussil­linen erilaisia egoja, joita puin ylleni tarpeen mukaan. Vain muutamia tässä mainitsen:

Kirkkoego, nöyrä, harras ja kunniallinen – vähän nukkavieru. Se saattaa olla polvista jo puhki. Aikaisemmin käytin sitä harvemmin, mutta nykyisin käytän sitä enemmän. Se on samanvärinen kuin minun seuraegoni, jota käytän seuroissa. Vähän niillä erojakin on. Seuraego on tuttavallisempi ja pääsee lähemmäs lähimmäisiään.

On minulla vielä tallella se seminaariegokin, joka on väsymätön, ystä­vällinen ja tiedonhaluinenkin se on. Kauan sitten, minulla oli sellainenkin viisas ja kaikkitietävä toimin­nan­­joh­tajaego, komea kuin harakan frakki. Se jäi sinne työpaikan naulakkoon ja nyt se on varmaan jonkun toisen yllä. En tykännyt sitä koskaan käyttää. Riisuin sen kotiin lähtiessäni ja ripustin henkariin. Usein unohdin sen naulakkoon työssä ollessanikin. Yhtä kiusallinen ego oli se puheenjohtajaego. Jota käytin asuntoyhtiön vuosikokouksissa.

Kirjamessuilla minulla oli runoilijaego. Se keskusteli kirjailijoiden kanssa ja käytti puheessaan ihan liikaa sivistyssanoja. Sitä ei voinut käyttää missään muualla. Tuittuile­van kotiegon jätin pussin pohjimmaiseksi, sitä käytin vain kotioloissa.

Sitten minulla on tämä savolaispojan Lete–ego, joka muuntautuu noihin kaikkiin edellä mainittuihin egoihin, mutta ne eivät puolestaan muuntaudu mihinkään muihin egoihin.

HYVÄN JA PAHANTIEDON PUU

Käsittämättömän vakava oli Aatamin ja Eevan rikos. Hehän söivät vain kielletyn hedelmän. Miksi se oli niin vakava asia? Mitäs haittaa siitä Jumalalle olisi ollut, että ihminen tulisi tietämään hyvän ja pahan? Sitähän nykyihminen kyselee alinomaa. Syntiin lankeemus tapahtui jo ennen kun Aatami ja Eeva puraisivat sitä omenaa – he menettivät luottamuksensa Jumalaan. Onko Jumala tosiaankin sanonut, että te kuolette jos siitä syötte? Mikä se milloinkin on se käärme, joka houkuttelee vieläpä kristitynkin luottamaan johonkin toiseen, mutta ei Jumalaan?

En voi orientoitua mielikuvis­sani paratiisin elämään, koska me olemme jo niin perisynniltä turmeltuneita. Mutta syntiinlankeemuksen haitat olivat ihmiselle kohtalokkaat. Hänet ajettiin pois paratiisista. ”Ettei hän söisi elämän puusta ja eläisi ikuisesti”, sanoi Jumala. Syntisen ihmisen ei ollut mahdollista elää ikuisesti.

Me jokainen tiedämme, että meidän ainoaksi synniksi ei ole jäänyt tuo perisynti, vaan syntikuormamme on kasvanut joka päivä, niin kauan kuin olemme eläneet. Emme yksikään voi syyttää kadotukses­tam­me Aatamia ja Eevaa.

Syntiinlankeemuksen rangaistus oli kuolema. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan oli niin suuri, ettei hän voinutkaan kokonaan hukuttaa ihmiskuntaa, vaan lupauksensa mukaan lähetti poikansa lunastamaan ihmiskuntaa. Jokainen, joka uskolla vastaanottaisi lunastus­työn, saisi syödä jälleen elämän puusta ja saisi ikuisen elämän. — Vapahtajan ansiosta jälleen synnittömän, iankaikkisen elämän.

Kun tarkastelemme uskon olemusta vähän tarkempaan, huomaamme, että ihmistieto voi vielä nytkin estää iankaikkisen elämän ja tehdä tyhjäksi koko lunastustyön. Syntisen ihmisen usko, jolla hän tarttuu iankaikkisen elämän lupaukseen, sisältää epävarmuuden ja epäilyksen. Muutenhan se olisi tieto, eikä usko. Tietoon ei liittyisikään Jumalan lupauksia ikuisesta elämästä. Miksi hän palkitsisi tiedon olemassaolostaan? Tiesihän Saatanakin Jumalan olevan olemassa. Mutta jos minä uskon epävarmuudesta huolimatta, luottaen että Jumalan lupaukset pitävät paikkansa, silloin minut palkitaan kaikilla niillä lupauksil­la, jotka Jumala on omil­leen antanut.

Ihminen voi siis menettää mahdollisuutensa siten, että luulee tietävänsä. Silloin tarjottua uskoa ei ole mahdollista vastaanottaa. Hän syö silloin hyvän ja pahantiedon puusta ja seurauksena on iankaikkinen kuolema. Jos joku ihminen väittäisi, että vain hän ja hänen kanssaan juuri samalla tavalla uskovat, saavat iankaikkisen elämän, hän varmastikin silloin luulee tietävänsä ja pelkäänpä, että hän on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta.

Jos vain saatan uskoa Vapahtajan sovintotyön omalle kohdalleni, en voi sitä väärin tehdä. Ja sittenkin vaikka olen syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, Jumala antaa minulle vieläkin mahdollisuuden uskolla tarttua hänen armolupauk­siinsa. Minun on tosin luovuttava omasta tiedos­tani ja otettava nöyrästi vastaan puhdas armo, jossa ei minulla ole pienintäkään ansiota.

Vaikka Raamattu on kirjoitettu aikansa maailman kuvaan, joka maailman kuva nykyisen tiedon mukaan ei pidä paikkaansa, on siihen kuitenkin kirjoitettuna Jumalan tahto. Siitä ei puutu mitään, eikä siinä ole mitään liikaa. Se pitää kokonaan uskoa tullakseen pelastetuksi. On siis löydettävä oleellinen sanoma raamatusta. Se sanoma on, että ihminen oli syntiin lankeamisen seurauksena tuhon oma, siksi Jumala lähetti poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastamaan ihmiskuntaa. Lunastus­työnsä Jeesus tarjoaa jokaisella maailman ihmiselle. Meidän pitää se uskolla itsellemme omistaa.

Tuo lunastustyö ei siis tule avuksi niille, jotka eivät usko. Eivät usko, että Jumala on. Eivät usko, että ihminen on langennut syntiin. Eivät usko, että Jumala lähetti ainoan poikansa lunastamaan ihmiskuntaa. Eivät usko, että minunkin syntini on sovitettu.

On vaikea kuvitella sitä, että jos joku uskoo itsensä armosta autuaaksi ja Jeesuksen sovintotyön omalle kohdalleen, että hän voisi sen jotenkin uskoa väärin. Väärin hän uskoo ehkä silloin, jos hän kuvittelee pelastuvansa siksi, että on löytänyt oikean teologian — erehtymättömän seurakunnan. Hän ei silloin usko vaan tietää.

Vaikka vanhurskaus on suuri Jumalan lahja, kristittykin on joka päivä valinnan edessä. On valittava usko tai epäusko. Jumala tosin lahjoittaa meille uskon ja johdattaa ihmisen siihen tilanteeseen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin turvata uskoon, mutta silti jää mahdollisuus valita uskon asemesta epäusko, ja sitä paitsi valinta on mahdollista muuttaa, kun epätoivo hellittää. Ihmisen usko on siis vaakalaudalla joka hetki. Jumala on uskon antanut mutta ihminen voi sen kadottaa. Elävä usko on aktiivinen toimi sen tähden, että se on joka päivä otettava vastaan yhä uudestaan, että epäusko ei saisi sijaa sydämestämme.

Jos meille uskon asioista tulee riita, pelkäänpä, että silloin usko on jo muuttunut passiiviseksi, tiedon korvikkeeksi. Evankeliumi ei ehkä olekaan pääasia, vaan oman viisauden osoittaminen.

Syntisen ihmisen ei ole mahdollista syödä elämän puusta ja elää ikuisesti. Olenko nyt siis synnitön? Olen, koska Jeesus on sovittanut kaikki minun syntini. Saan syödä elämän puusta ja elää ikuisesti. Heikki Purtanen kertoi juuri eilen elämän puusta ja tuli samaan tulokseen, kiitos, Heikille ja Jumalalle.

Tämä edellä oleva juttu aiheutti esikoisten keskusteluryhmässä facebookissa arvostelua siksi, että siinä laitettiin tieto uskon vastakohdaksi.

Sitä kirjoittaessani ajattelin omaa historiaani. Minusta on hämmästyttävää, että juuri minä olen saanut rauhan ja sellaisen ilon ja uskon varmuuden. Olen lapsesta lähtien ollut perheemme musta lammas. En koskaan ole kulkenut kristillisyyden keskiössä ja astuin Taivaan tielle tehdäkseni äitini onnelliseksi. Tiesin että hän oli rukoillut lakkaamatta minun puolestani ja itkenyt öisin tyynynsä märäksi minun takiani.

Kun äitini oli päässyt jo perille ikuiseen kotiinsa, jonne oli matkustanut koko elämänsä ajan, aloin tutkia että mihin minä oikeastaan uskon, ja uskonko lainkaan. Keräsin tietoja pyhistä teksteistä. Onko minun syntini sovitettu todellakin? Tulin siihen tulokseen, että tiede ja tieto sinänsä todistavat, että se on mahdotonta, kukaan ei voi toisen syntejä sovittaa. Ei jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kun uskolla omistaa tuo Jeesuksen lunastustyö. Ilman sitä olisin auttamattomasti hukassa, riippumatta siitä miten paljon tunnen pyhiä tekstejä. Nyt ymmärrän, että minun tietojani ei palkita, olkoon ne miten runsaat tahansa, mutta usko saa täyttymyksensä, vaikka joskus se heikkokin olisi.

”Valita ei tietä saada, se annettu on. Katso tietä pitkin, katso vierehen, vaikka toivoisitkin, et saata muuttaa suuntaa sen” Nuo Laila Kinnusen laulamat sanat tuovat väkeviä muistoja mieleeni. Vaikka nuo sanat hän lauloi muutamia vuosia myöhemmin kuin olin hänet tavannut, ne tuovat mieleeni tunnelman, jota en voi unohtaa. Noilla laulun sanoilla hän ennusti oman kohtalonsa.

Hänet oli juuri kiinnitetty Lasse Pihlajamaan orkesteriin laulusolistiksi, nuori seitsemäntoistavuotias nainen, melkein lapsi vielä, hän vaikutti niin hauraalta. Sain tavata hänet noin kolmen minuutin ajan. Ei hän sanonut montakaan sanaa, hämmentynyt tyttönen. Olin itse saman ikäinen. En minäkään puhunut paljon. Tuo lähes sanaton hetki väikkyy mielessäni, vaikka se ei merkinnyt meille kummallekaan silloin mitään.

Monta kertaa mietteissäni vertailen hänen tiensä kulkua oman tieni kulkuun. Sitä tietä, jota Laila lähti kulkemaan, luonnehdittiin laulussa, että se kulkee ”harjanteiden kautta, kun kukassa on koko maa”. Se kulkikin maineeseen ja kunniaan. Vähän aikaa kesti tähteyttä, mainetta ja kunniaa mutta se päättyi kuusitoista vuotta sitten rähjäiseen asuntovaunuun, jossakin Heinävedellä.

Minun edessäni väikkyvä ankea, tylsä tie, määriteltiin tuossa laulussa sanoilla: ”ahon laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa”. Minun tieni oli silloin jo viitoitettu – vaikka juuri tuolloin en sitä uskonut – paljon ylevämpään päämäärään. Sen tien askelmerkit olivat minulta kätketyt. Ei minulla ollut aavistustakaan, että joskus voisin ne löytää. Eivät ne askelmerkit vieläkään minun hallussani ole, mutta sitä mukaa kun matka etenee, ne näytetään minulle.

Miksikö kerron aina vain nuoruudestani ja kokemuksistani maailmassa? Yritin joskus kääntymiseni jälkeen unohtaa nuo ajat joista juuri kerroin, mutta eivät ne unohtuneet. Nyt palautan aktiivisesti ne ajat mieleeni ja yritän ymmärtää tätä elämää. Yritän ymmärtää miksi olen se joka olen. En minä ole se mies, joka horjuen aloitti tämän esikoislestadiolaisen tien vuonna 1959.

Kadun sitä, että jätin silloiset ystäväni, kertomatta mitä minulle oli tapahtunut. Silloin nämä ystävät nimittivät minua leikillisen pilkallisesti hihhuliksi ja minä niitä yhtä pilkallisesti demoveljiksi. Ne hakeutuivat mielellään minun seuraani. Olin heille eksoottinen persoona. Olinhan hurskaan miehen hulttio poika – hulttio esikoisten silmissä. Harrastukseni eivät sopineet esikoisten moodiin. Mutta miksi jätinkään heidät, sanomatta sanaakaan?

Eristäydyin kokonaan ystävistäni. Pelkäsin, että he ryöstävät minun kristillisyyteni. Ystäväni olivat Demokraattisen nuorisoliiton jäseniä, kommunistien jälkeläisiä. En kääntymykseni jälkeen pitänyt yhteyttä heihin. Ne jäivät kauas menneisyyteen.

Nyt vanhuudessani olen saanut viestejä heiltä. Luin Seura-lehdessä jutun yhden kaverini syntymäpäiviltä. Hän kertoi, nuorena haaveilleensa papin ammatista, mutta sitten se vain jäi. Hän oli harrastajanäyttelijä ja ohjannut useita näytelmiä pikkuteattereissa. Vähän ajan kuluttua tuosta lehtijutusta hän poistui oman käden kautta tästä maailmasta. Ei hän silloin nuoruudessaan paljastanut noita haaveitaan.

Eräs ystäväni lähetti minulle taannoin kirjoittamiaan julkisia puheita arvioitaviksi. Olisiko niistä kirjaksi? Hänkin oli nuorena haaveillut papin urasta. Nuo puheet, joita hän kirjaksi olisi halunnut sitoa, olivat ystäviensä hautajaisissa pidettyjä muistopuheita. Ne olivat varsin hengellisiä sanoja.

Yhdelle lähimmistä ystävistäni soitin äskettäin itse. Yllättäen hän kysyi minulta puhelun aikana, että ”ethän suutu jos pyydän sinua todistamaan minulle kaikki synnit anteeksi”. Hän oli tehnyt parannuksen vanhoillislestadiolaiseen seurakuntaan. En tiennyt silloin miten samankaltaisia ratoja ajatuksemme olivat kulkeneet. Niinpä niin, miksi emme kertoisi itsestämme – omia matkakokemuksia? Ehkä löytäisimme sielunveljeyttä niistäkin ystävistä, jotka näyttävät olevan aivan jossain kaukana meidän kulttuuristamme.

Näemme nykyisin ympärillämme suuria tunteita, esimerkiksi tositv-ohjelmissa. Pystymmekö erottamaan mikä on Jumalan työtä? Onko se ihan päivän selvää, että joidenkin ajatuksissa väikkyy taustalle Jumala. Sitä vain ei sanota ääneen. Kaipaus jostakin korkeimman ohjauksesta on voimakas. Onko se sama kaipaus mikä meillä itse kullakin on?

Ovatko sittenkin totta Laila Kinnusen laulun sanat, että ”valita ei tietä saada, se annettu on”? – Näitä minä taas mietin tänään maanantaiaamuna.