Elämän vanki

ELÄMÄN VANKI

Sunnuntaina 18. joulukuuta 1938 syntyi Savon sydämessä, Leppävirran Rengon kylässä, Mustolan tuvassa Anna Esteri Immoselle neljäs lapsi, joka oli poika ja hän sai nimekseen Leo Armas. Minä olen tuo Leo Armas. Savon sydämessä vietin vain elämäni ensimmäiset 21 vuotta ja muutin Suomen Turkuun. Synnyinseutu jättää väistämättä oman leimansa jokaisen sielunmaisemaan, niin minunkin sielunmaisemaani on jäänyt savolainen väritys.

Olen nyt savolaisukkona elellyt Turussa jo yli puoli vuosisataa, mutta elämäntarinastani pääosan haukkaa nuo lapsuus- ja nuoruus vuodet, jotka siis vietin Savon sydämessä.

Tapahtumat ovat täysin muistini varaisia, koska muistiinpanoja en savolaisukkojen tapaan elämäni varrella ole tehnyt. Vaatimattomia elämänkäänteitäni en tahdo itsekehulla kuorruttaa. Sitä vastoin valitsen toisen tien, ruoskin lisää ruoskittua itsetuntoani. Sanon kuten Aila Meriluoto miehensä Lauri Viidan elämäkertaa kirjoittaessaan sanoi: ”tämä oli raskas kirjoittaa, siksi kirjoitin sen kevyesti”.

Synnyin puritaaniseen lestadiolaisperheeseen, jossa oli syntyessäni kolme lasta ennestään ja minun jälkeeni syntyi vielä seitsemän lasta lisää. Lapsuuteni vietin siis Herran nuhteessa kymmenen sisarukseni kanssa. Isäni edusti tuota Herraa silloin kun oli kotona, mutta kyllä Herra nuhteli jatkuvasti sisältä päin, vaikka isä ei ollut aina kotonakaan.

Herra oli ohjelmoitu minun mukanani kulkemaan ja nuhtelemaan aina tarvittaessa, koulussakin. Tuon nuhteen alla oli totuttava elämään. Se rajoitti elämää, valikoi ystävät ja teki araksi maailman ihmisille. Jotkut meistä alkoivat vetäytyä kauemmaksi ”maailman lapsista”.

Nuhteettomia eivät päiväni olleet mutta nuhteet nollautuivat illalla, kun isä ja äiti todistivat meille kaikki synnit anteeksi. Anteeksi saamisen ehtona oli, että oli tunnustanut kaikki pahat tekonsa. Toiset tunnustivat, toiset eivät. Se joka tunnusti, sai hyvän oman tunnon rauhan. Luulen että tuon hyvän omantunnon rauhan minä menetin jo hyvin pienenä poikana.

Olisinkohan ollut viiden kuuden vanha, en ollut vielä koulussa. Veistelin liiterissä hernepyssyä. Pyssy oli melkein valmis, tarvittiin vain porata piipun reikä. Isällä oli yksi ainoa viiden millin poran terä. Sitä käytettiin käsikäyttöisellä poralla, jota Savossa sanottiin polvuriksi. Hän oli siitä viiden millin poran terästä todella tarkka, eikä lainannut sitä kellekään.

Polvuri oli kädellä veivattava pora, jossa oli sellainen kiiltävä, litteä, pyöreä tukilätkä, joka pantiin rintaa vasten ja alettiin veivata. Pihistin isän pakista tuon kallisarvoisen viiden millin poran terän ja polvurin. Ajattelin äkkiä vaan porata piipun reiän ja viedä saman tien sen takaisin.

Ehkäpä en tänä päivänäkään pystyisi noilla työkaluilla aikaan saamaan pyssyn piipun reikää. Ei riitä kädet kiinni pitämään pyssystä ja samalla veivata polvuria. Kävi niin kuin väistämätöntä oli, terä katkesi ja jäi kiinni pyssyn tekeleeseen. Irrotin terän polvurista ja vein polvurin pakkiin.

Sitten kävin pyssyn tekeleen, ja katkennen poran terän pudottamassa lähellä olevaan kallion halkeamaan. Halkeama oli niin syvä, että sen pohjaa ei näkynyt. Kuulin sen kolisevan rotkon pohjalle.

Tuota tekoani oli mahdotonta tunnustaa isälle. Seuraukset olisivat olleen traumaattiset, niin ajattelin. Olisinko muka uskaltanut kertoa isälle, kun hän tuskan ja kiukun vallassa aamulla kyseli, onko joku lainannut viiden millin poran terää, että minä lainasin ja se meni rikki.

Tuo tunnustamaton synti esti minua uskomasta oikeasti koko lapsuuteni ajan. Ei se kyllä ainoaksi minun synnikseni jäänyt, mutta oli se ensimmäinen, jota siihen saakka en uskaltanut tunnustaa. Jos isä eläisi, voisin kyllä nyt jo tehdä sen. Tuon pikku Leon tunne-elämästä kerron toisen pienen anekdootin.

Oli eräs keväinen sunnuntaipäivä neljäkymmentäluvulla. Seurat olivat juuri päättyneet Alapellon tuvassa. Seurakunnassa oli kytenyt epäsopu jo kauan. Ilmiriidaksi se kehkeytyi joskus ennen seuroja ja niin tuonakin kauniina sunnuntaipäivänä oli käynyt. Vihdoin seurat voitiin aloittaa ja saarnan jälkeen ihmiset sopivat taas riitansa.

Tällä kertaa riita leimahti heti kahvipöydässä uudelleen liekkeihinsä. Kysymys lienee ollut, kuten aina uskovaisten riidoissa siitä, kuka meistä suurin on. Suukopu nousi erityisen äänekkääksi vasta sen jälkeen, kun lapset olivat kaikonneet pihalle. Ainakin keskustelijat luulivat kaikkien lasten kaikonneen ulos.

Äänekästä riitaa oli kestänyt jo pitkään, kun yhtäkkiä tupaan tuli täysi hiljaisuus. Kaikki katsoivat pientä, kuusivuotiasta poikaa, joka ikkunaseinää reunustavalla penkillä, ikkunaverhon suojassa, kyyhötti polvillaan ja katseli ikkunasta ulos. Hartiat tärisivät itkusta ja pojan kyyneleet valuivat vuolaina sarkapuseron rinnuksille. Kädet olivat ristissä polvien päällä.

Eräs riidan arkkitehdeista käveli hiljaa pojan luo ja laski kätensä arasti hänen hiuksilleen ja sanoi: älä itke, ei Jumala hylkää meitäkään aikuisia kaikkinaisten vikojemme tähden. Sitten puristi pojan rintaansa vasten ja jatkoi: voitko todistaa kummitädille kaikki synnit anteeksi, minä tunnen, että olen maailman epäonnistunein ihminen. Poika todisti kummitädille kaikki synnit anteeksi, niin kuin oli kotona oppinut ja ihmetteli miksi kummitäti tiesi, mikä hänen huolensa silloin oli: miten noille aikuisille käy, kun eivät pysty sopimaan asioitaan.

Lopulta jokainen vuorollaan rutistivat poikaa rintaansa vasten, rukoilivat myös toisiltaan syntejään anteeksi ja tuvassa alkoi uudet seurat. Poika juoksi isänsä syleilystä päästyään iloisena ulos ja marjapensaan takana kiitti Jumalaa. Tuon tapauksen jälkeen ilmapiiri seuroissa oli pitkään seesteinen. Kukaan ei pystynyt sovintoa edistämään viisailla neuvoilla tai puheilla, mutta pienen lapsen kyyneleet sen tekivät.

Lapsuuden seurakunnassani tuon kertomani tapauksen muistutus kävi yhä kipeämmäksi, kun tuo poika kasvoi vähän isommaksi, hän lakkasi käymästä seuroissa.

Koska jo pienenä lapsena menetin hyvän oman tunnon rauhan, aloin kerätä uutta tavaraa omalle tunnolleni. Valitsin elämäntavan, joka ainakin muistuttu toisten ikäisteni elämäntapaa. Tuosta sieluntilasta jossa nuoruuteni olin, palaaminen takaisin Taivaantielle edellytti lestadiolaisen perinteen mukaan uutta syntymistä.

Minun uudestisyntyminen poikkeaa tavallisesti kerrotuista uudestisyntymistarinoista, vaikka se onkin aika tyypillinen siinä viiteryhmässään, jossa se on koettu. Herätysliikkeen sisällä koettu uudestisyntymistarina jää usein kertomatta. Tämä tarina on sellainen.

Syntymistuskat ovat suuremmat silloin kun syntyminen hidastuu. Äiti toivoo sen lisäksi, että lapsi olisi terve, että tuskat jo hellittäisivät. Suuri on myös helpotus syntyvälle lapselle, kun hän saa vihdoinkin vetää keuhkot täyteen armon raitista ilmaa.

Pienellä tehdaspaikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa, perheiden sisäisetkin asiat olivat kaikkien tiedossa. Jo hyvin pienenä lapsena tunsin erilaisuuden paineet erilaisten tapojen ja perhearvojen tähden. Isä oli ankara uskossaan eikä pitänyt työpaikoilla kynttiläänsä vakan alla.

Kouluiässä, en enää jaksanut kuvitella ”maailman lapsilta” saamani pilkan kirkastavan kruunuani. Hyvin usein puolustin ”uskoani” fyysisin keinoin. Siitä seurasi, että minua rangaistiin arestilla koulussa ja ”Koivumäen Herra” odotti kotona.

Sain kouluni vihdoin päätökseen mutta opettajilleni tuli pulma rästiaresteista. Kaksi tuntia illassa, mikä oli siihen aikaan maksimi arestirangaistus, ei riittänyt minun rikkomuksiini. Rästien sovittamiseen olisi loppujuhlan jälkeen vielä tarvittu kuulauden illat. Viimein opettajat antoivat armon käydä oikeudesta ja minut vapautettiin.

Varhaislapsuudessani tunsin aika–ajoin sykähdyttävää armontunnetta mutta toisaalta myös vastenmielisyyttä kotonani harrastettavaa syvää hartautta kohtaan. Isän ääneen lukemat saarnat pyhäaamuisin ja samat saarnat vielä seuroissa olivat välillä sietämättömiä.

Olen kuitenkin kiitollinen vanhemmilleni kristillisestä kasvatuksestani. Siitä sain eväitä uskonelämääni mutta pakotetun hartauselämän taustalla kasvoi ambivalenttinen suhde uskontoon. Vavisuttava Jumalan pelko yksinäisyydessä mutta toisten seurassa tavoittelin huoletonta piittaamattomuutta. Koska usko ei ollut omakohtainen, se oli maailman ihmisiltä kätkettävä haarniskaan, salaisuudeksi sydämelle.

Olin ujo poika mutta yritin säilyttää väärin perustein koulussa saamaani kovan kaverin imagoa. Se johti identiteettivaikeuksiin. Häpesin herkkyyttäni. Vetäydyin uskonelämästä jo kansakouluaikana syrjään. Vanhempieni mieliksi kävin joskus seuroissa mutta koska siellä ei ollut ikäistäni seuraa, jätin lopulta koko touhun. Elin ikäisteni nuorten tavoin. Kävin tanssimassa, elokuvissa ja muissa riennoissa mutta nautin vain osittain siitä elämästä. Kaksijakoisuus elintavoissani ja periaatteissanikin vain voimistui. Uskovaisuudesta en kokonaan päässyt irti, vaikka sitä halusinkin.

Erilaisuus seurasi minua kuin varjo joka paikkaan ja esti sulautumasta ympäristööni. Tunsin olevani elämän vanki. Toisaalta kadotuksen pelko ajoi minua uskonelämän pariin ja toisaalta halusin vapautua ahtaista puitteista ympärilläni.

Minua kadutti silloisissa elämäntavoissani se, että tiesin äitini kärsivän suunnattomasti. En koskaan muistanut iltamissa ollessani isäni ankaria sanoja ja uhkauksia, mutta kun äiti silitti minulle lauantai-iltana puhtaan paidan, ojensi puhtaan, lämpimän ja hyvälle tuoksuvan paidan minulle ja sanoi, ”älä Leo tänään mene mihinkään pahoille teille”, ja vaikka hän tiesi että minä kumminkin menen tänäänkin sinne työväentalolle tanssimaan, hän laittoi vielä kätensä minun olalleni ja sanoi, ”Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon tänäkin iltana”.

Pyyhin äidin poskelta hellästi kyyneleen ja mitään sanomatta menin hiljaa pois. Nuo äidin sanat seurasivat mukanani koko illan. Ne tulevat vieläkin yhä mieleeni kuuden vuosikymmenen takaa. Usein ne tulevat jouluvirren säestämänä: ”Nyt kuuluu äidin ääni niin hartain paatoksin. Hänen olkaansa nojasin pääni ja hiljaa kuuntelin. Mitä ymmärsin, sit´en tiedä, pyhäntunnelman muistan vain”.

Huolimatta rikkinäisestä isäsuhteestani, herkkään mieleeni kylvetyt Jumalan Sanan siemenet olivat langenneet sittenkin hyvään maahan. Siementen itäminen valtasi tilaa sydämestäni ja myllersi sitä rikki. En saanut rauhaa sieluuni ilman uskoa.

Vuosien kuluessa sain lukuisia kodin kutsuja sydämelleni. Ne vihloivat ajoittain syvältä. Eräänä helmikuun alkupuolen kireän pakkaspäivän iltana sain tanssipaikalla niin voimakkaan taivaan kutsun, että tuon hetken lasken olevan eräs kulminaatiopiste koko elämäni juoksussa.

Olin keskellä tanssilattiaa Sorsakosken salilla. Parinani oli nuori hyvin viehättävä tyttö. Orkesteri soitti ”Olet kohtaloni” kappaletta. Iskelmän sävel tangeerasi johonkin virren säveleen. Mieleeni nousi äkkiä mielikuva silloin parhaillaan Sorsakoskella meneillään olevien isojen seurojen tilanteesta. Saarna oli juuri loppunut ja ihmiset alkoivat tulla tekemään parannuksia. Heidän kasvoiltaan kuvastui niin ylenpalttinen onni että mieleni hypähti.

Minun oli jätettävä tanssini kesken ja sanoin parilleni että minä en voi hyvin, minun on mentävä ulos. Syöksyin suoraa päätä narikkaan hakemaan päällysvaatteitani ja rappuja myöden ulos.

Rappusilla viimein annoin periksi kyynelille. Niitä tuli aivan tulvimalla. Ääntäkään ei huuliltani päässyt mutta sydämeni huuti suoraa huutoa. ”Anna hyvä Jumala minulle vielä yksi mahdollisuus ja voimia käyttää se hyväkseni”.

Tuota tunnetta kesti vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sitten laskeutui päälleni suuri häpeä. Mietin että kuinka moni ehti nähdä kyyneleeni siinä ulos syöksyessäni. En kehdannutkaan mennä enää takaisin Saliin, vaikka kiireessäni olin ottanut ovimieheltä vastalipun että pääsisin maksamatta takaisin.

Lähdin kävelemään siinä hirmuisessa pakkasessa Pieksämäen tietä pitkin, kauas pois. Vihdoin palasin takaisin kämpälleni ja menin nukkumaan täysissä vaatteissa kenkineen päivineen. Aamulla vuokraemäntä kysyi että tulitko sinä humalassa eilen kotiin kun nukuit vaatteet päällä.

Olen kymmeniä vuosia ajatellut että olen ikään kuin livahtanut tähän kristillisyyteen. Se ei mielestäni minun kohdallani tapahtunut niin kuin sen olisi pitänyt.

Se tapahtui samoissa seuroissa Laurin kanssa. Olin muuttanut jo kotoa pois mutta Lauri asui vielä kotona. Emme tavanneet kovinkaan usein mutta olimme samalla työmaalla kaivamassa viemäri ojaa kirkonkylässä. Siellä päätimme lähteä pääsiäisenä käymään vanhimman siskomme Anjan luona Kiuruvedellä. Perille päästyämme siskon mies pyysi meitä Pihtiputaalle seuroihin.

Jouduimme ikään kuin vahingossa seuroihin eikä minulla ollut mitään tarkoitusta siellä mihinkään mielen muutokseen. Einari Koposen saarnaa kuullessani, minulle valkeni, että olisikohan se sittenkin mahdollista minullekin.

Lauri lähti viereltäni parannusta tekemään. Pitäisikö minunkin, muistan, että palasin kaksi kertaa takaisin penkkiin, mutta sitten vain huomasin seisovani siinä Einarin vieressä ja joku kysyi minun suullani, että saanko minäkin synnit anteeksi.

Synninpäästön kuultuani minun jalat irtosivat maasta. Se tunne oli niin taivaallinen, että sellaista en koskaan ollut vielä tuntenut. Mutta kun palasin takaisin penkkiin, minut valtasi kauhu. Ajattelin, että olen kevytmielisesti ottanut vastaan synninpäästön eikä minulla ole pientäkään mahdollisuutta seurata tätä kristillisyyttä. Tämä on varmasti pilkkaa Pyhää henkeä vastaan. Tätä minä en enää koskaan saa anteeksi.

Seurojen jälkeen Lauri puhui Koposen kanssa pitkään. Hän toimi kristillisyyden neuvojen mukaan ja puhdisti oman tuntonsa. Sen jälkeen Koponen kysyi minulta olisiko sinullakin kerrottavaa. Minä vastasin tylysti: ei minulla ole mitään kerrottavaa. Siinä se meni minun uskoni, ajattelin. Lauri oli iloinen mutta minä allapäin loppuseurojen ja kotimatkan aikana.

Lauri tuli kotiin ja kertoi äidille ilosanoman me teimme parannuksen. Hän oli tavannut myös Nyyssösen Unton, jonka kanssa hän silloin paljon oli kuljeskellut. Hän oli kertonut Untollekin ilosanomansa ja pyytänyt anteeksi yhteisiä juttujaan.

Minä menin Hujaselle, jossa silloin asuin. Maire tuli vastaan jo portaissa ja kyseli että missä ihmeessä sinä olet ollut. Hän kertoi että Nyyssösen Paavolla on syntymäpäivä ja porukat ovat siellä. Sinua odotetaan sinne. Laitoin solmion kaulaani ja lähdin saman tien Paavolle ja Sirkalle.

Paavon ja Sirkan tuvassa kahvit oli juotu, raivattiin kupit pois pöydästä ja otettiin pelikortit esille, ruvettiin pelaamaan. Kun nostin minulle jaetut kortit käteeni, samassa aukesi ulko-ovi. Unto, tuo Laurin kaveri seisoi ovella. Hän näytti siltä että hän oli itkenyt. Sitten hän sanoi minulle että Lassilla on asiaa hän odottaa pihalla.

Mitään sanomatta puin päällystakin päälleni ja hatun päähäni ja menin ovelle. Sirkka sanoi että ”tule pian takaisin, me tarvitaan sinua tänään”. Minä vastasin että ”en minä koskaan palaa”. Kun olin sen sanonut, huoneistoon laskeutui aavemainen hiljaisuus. Kukaan ei enää puhunut. Hiljaisuuden vallitessa minä laskeuduin portaat alas.

Lauri ei ollut pihalla. Siispä lähdin hiljaa kävelemään Kaivotietä pitkin, ajatuksena mennä kämpälleni. En voinut enää palata takaisin koska olin sanonut nuo aavemaiset sanat ”minä en koskaan palaa”.

Kun olin siinä Välitien kohdalla, mistä kotimökkiimme menee tie, Lauri juoksi sitä mäkeä alas ja syöksyi kaulaani ja sanoi, ”tule kotiin, rukoillaan toistemme puolesta minä uskon että nyt me onnistutaan. Minäkin tarvitsen sinun rukouksia”. Lähdimme kävelemään kättä kaulaa kotiin päin.

Minulla on sellainen muistikuva että kun avasin ulko-oven, äiti alkoi kiittää Jumalaa. Siitä lopusta minulla on vain hämäriä muistikuvia. Äiti kertoi minulle samalla kun todisti syntejäni anteeksi, että Jumala oli hänelle luvannut unessa että sinun kaikki lapsesi pääsevät Taivaaseen. Isä sen sijaan toisteli lausetta: kotoahan se kristillisyyden pitää alkaa. Isä oli vain ihminen mutta äiti oli enkeli, ainakin minulle.

Kun menimme ensimmäisen kerran Alapeltoon seuroihin, Lauria tervehdittiin kovin lämpimästi, mutta Koposen Elina pysähtyi minun eteeni ja kysyi, ”mitenkäs sitä sinua tervehditään”. Sanoin, että ”minä tervehdin sinua Jumalantervehdyksellä, tee sinä niin kuin soveliaaksi näet”. Hän sanoi kuitenkin Jumalatervettä.

Se kriteeri, jonka olin asettanut parannuksentekoni ehdoksi, että kenellekään ei saa jäädä epäselväksi ettei Immosen Lete olisi ollut tosissaan parannuksen teossa, ei siis täyttynyt edes osapuilleen. Se jäi itsellenikin epäselväksi. Tunnon puhdistus, jota en ollut tehnyt ja tuo alkuun lähtö vaivasivat minua, enkä jaksanut uskoa. Äiti oli ainoa joka uskoi tuohon Jumalan lupaukseen: sinun kaikki lapsesi tulevat autuaaksi.

Kului taas vuosi ja sain rohkeuden eräissä suurissa seuroissa ottaa Niemeläisen Bernhardia käsipuolesta kiinni ja kysyin olisiko hänellä pieni hetki aikaa, minulla olisi asiaa. Bernhard sanoi että minulla on vaikka koko päivä aikaa sinulle. Oli kaunis kevätpäivä. Menimme navetan taakse jossa meitä ei kukaan voinut nähdä.

Minä en saanutkaan yhtään sanaa suustani. Bernhard alkoi kysellä, oletko sinä siihen ja siihen joutunut. Aluksi nyökkäilin ja vihdoin sain suuni auki ja kerroin vuolaasti kaikki mitä muistin. Sitten Bernhard sanoi että, ”kun sinä lähdet tästä kotimatkalle, sinun mieleesi tulee vielä paljon asioita joita nyt et muista, mutta usko nekin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”. Se oli todella hyvä neuvo, niin myös tapahtui. Jo ensimmäisen veräjän luona muistuivat ne kaikista pahimmat synnit. Minun ei tarvinnut kääntyä takaisin Bernhardin luo.

Tuon tapahtuman jälkeen aloin ajatella, että minä tein sen. Minä tein parannuksen, vaikka se oli mahdoton, mutta mahdoton tuli sittenkin mahdolliseksi. Ihanaa, minä tein sen. En kertonut kellekään, minkälaisen uskon olin saanut, enkä liioin sitä tarkastellut itsekään. Olisin halunnut keskustella asiasta mutta ei se ollut tapana seurakunnassamme. Jäin siis joukon jatkoksi.

Kului kymmeniä vuosia. Vuosien kuluessa aloin miettiä että mitä minä oikeastaan teinkään. Minäkö tein parannuksen? Enhän minä tehnyt yhtään mitään. Palasin vielä kaksi kertaa takaisin penkkiin siellä Pihtiputaallakin. Joku toinen sen teki minun puolestani. Ajoittain minut piti kristillisyydessä kiinni se että en millään hennonut tuottaa enää äidille uutta surua. Tiesin jotain siitä surun määrästä, jota hän minun vuokseni kärsi.

Parikymmentä vuotta sitten, huone, jossa lukittujen ovien takana olin, hajosi rajuilmassa ympäriltäni. Turvaverkot, jotka olin kuvitellut ympärilleni, päästivät minut vapaaseen pudotukseen, jopa vauhdittivat sitä. Minulla ei ollut enää muuta kuin tuo aarre jonka olin Pihtiputaalla saanut.

Se oli peitetty kultaisella paperilla. Poistin paperin sen ympäriltä. Silloin loppui minun ”kirveenterällä” kulkeminen. Saatoin astua koko anturalla Taivaan tielle. Vaikka Taivaan tie kapea onkin, se on kuitenkin tie, tie, jota pitkin niin monet ennen minua ovat kulkeneet. Sillä tiellä rinnalla kulkijakin mahtuu kulkemaan.

Tuo usein kirveenteräksi luonnehdittu taivaantie oli kokonaan omatekoinen tie. Sitä reunusti niin ikään itse hyvän kristityn imagosta tekemäni kaide. Tuosta kaiteesta lujasti kiinni pitämällä en enää uskonut pääseväni perille. Enkä tuolla omatekoisella taivaantiellä halunnut jatkaa kulkemista.

Nyt vihdoin katselen aarrettani, jonka Laurin kanssa saimme Pääsiäisenä 1959 Pihtiputaalla. Lauri piti aina aarteensa esillä, mutta minä käärin sen kultaiseen paperiin ja kätkin sydämeeni. Vuosikymmeniin en nähnyt aarrettani mutta nyt näen sen. Se on ihana aarre, jossa ei ole mitään minun tekemääni. Se on täydellinen lahja ja silkasta armosta minulle annettu. Uskonkin että tarvitsen sitä hyvin pian.

Nyt olen seitsemänkymmentäkuusivuotias mies. Haeskelen yhä paikkaani täällä maailmassa. Uskon, että voisin paljon enemmän olla hyödyksi kanssaihmisille, kuin tähän saakka. Lähetyskäskyä toteutan edelleen kovin innottomasti, enkä vieläkään tiedä miten voisin korvata ajan, jolloin olin piiloutuneena lukittujen ovien taakse. Nuoruudenintoni suuntasin väärin ja miehuuteni tuhlasin passiivisuuteen.

Enää en kuitenkaan häpeä omaa maailmankuvaani. On paljon asioita, joita en ymmärrä ja monet asiat ymmärrän uskon kautta uudessa valossa ja paljon on myös asioita, jotka ymmärrän vieläkin väärin. Mutta minun ei tarvitse enää piiloutua.

Uskon saaneeni taiteilijan luonteen, vaikka taiteilijan lahjoja en saanutkaan. En kykene orientoitumaan sääntömääräiseen seurakuntaan. Siksi olen vieraantumassa orjallisesta seurakuntaelämästä. Vieroksun kaiken syrjäyttävää oikeaoppisuutta, samoin karismaattisuutta. Oma henkilökohtainen sieluntila on minulle tärkeä. Katuvaisen ryövärin usko riittää minulle. Ryöväri ristillä uskoi, että Kristus on Herra. Hän todisti sen sanomalla: muista minua kun tulet valtakuntaasi, se riitti.

Erehtymättömiä ihmisiä, eikä ihmisyhteisöjä ole. Kaikki tekevät virheitä, myös seurakunnan vanhimmat. En enää seuraa sitä yhteisöä, joka sanoo olevansa erehtymätön. Haluan matkakumppaneiksi erehtyneitä ihmisiä, antisankareita, joka itsekin olen. Seuraan sitä yhtä ainoata Sankaria, joka ei koskaan erehtynyt.