Vanhuus niistää nyt henkisiä voimavaroja kun fyysiset voimavara ovat jo lähes menneet. Minun henkinen jäntevyyteni ei enää riitä kuin tunniksi pariksi tutkimaan jotain asiaa, aiemmin saatoin tutkia kokonaisen päivän ja seuraavina päivinä lisää samaa juttua. Nyt se aika on mennyt, eikä palaa enää. Suhtaudun jo lähes huolettomasti fyysisten voimavarojen menetykseen, mutta henkistä väsähtämistä en voi sietää. Se on läheistä sukua laiskuudelle. Avuttomuutta se on. Sitä paitsi ideoita vilisee päässäni mutta en saa niitä sanoitettua ennen kuin ne ovat jo menneet. Kohtele minua hellästi vanhuus. Älä vielä riisu minua alasti. Anna minun vielä vähän aikaa olla jokin. Sitten kun minut on kokonaan riisuttu, sitten ei ole enää mitään, ei aikaa, ei intelligenssiä, ei minua. Olen mennyt pois.

Miksi minä näitä mietin, minä onnellinen mies. Vihdoin elämäni illassa olen saanut uskon varmuuden. Minulla on vaikutusvaltainen puolustaja Isän tykönä. Kaikki on enemmän kuin hyvin, ja elämän halu on vieläkin suuri. Kuka voisikaan uskoa, että olen onnellinen mies tässä työhuoneessani. Katselen tuota samaa maisemaa päivästä toiseen. Se muuttaa olemustaan ja väriään päivittäin. Välillä paistaa ja välillä tuulee. Pihapuista tippuvat lehdet maahan. Enteilee lumipyryä mutta ei sitä sitten tulekaan.

Olen jo seitsemäntoista vuotta katsellut tuota samaa maisemaa ikkunastani, mutta vieläkin havaitsen yksityiskohtia, joita aiemmin en ole havainnut. Huomioni kiintyy juuri erääseen vihreäkattoiseen kartanomalliseen taloon. Sen ympäristö houkuttaisi mennä käyskentelemään tuohon vieläkin vihreänä, alkusyksystä säästyneelle nurmikolle. Kellastuneiden harsoutuvien lehtipuiden lomitse talo näyttää luokseen kutsuvalta.

Ah, miten minä kaipaankaan kosketusta luontoon. Minut on riistetty irti luonnosta. Viimeksi kun kävelin kotikyläni metsässä, se tuntui pelottavalta. Lapsuudessani se oli suojan ja turvan paikka. Siellä minä sain itkeä, siellä murheeni haihtui. Haistelin sen rauhoittavia tuoksuja. Metsä lohdutti mieltäni kun itkin sitä kun koulukaverit menivät oppikouluun, eikä minulla, kuten kymmenellä sisaruksellani toisillakaan, ollut mitään mahdollisuuksia päästä opiskelemaan. Metsä tuntui olevan työmaani ja lohtuni koko loppuelämäni. Tukkijätkän ammatti, jonka jo lapsena osasin, oli ainoa päämäärä.

Nyt olen vieraantunut luonnosta kokonaan. Minä, metsien mies, olen urbanisoitunut kaupunkilaiseksi vasten tahtoni. Elämä on eletty. Vain muistot ovat jäljellä. Siitähän se johtuu, että minä kirjoitan, vaikka ei ole mitään asiaa.

Myötätuntoni on nyt Therese Johaugin kyyneleissä. Hän katuu syvästi kiinni jäämistään. Silloin minäkin katkerimmin olen katunut kun olen jäänyt kiinni itse teosta. Katumus on sitten myöhemmin liukunut hiljalleen siihen omaan tekooni. Kiinni jäämistä ei voi saada anteeksi, siksi se on katkeraa.

Vanhuksen muisti on onneksi armelias. Jos se unohtelee tärkeitä asioita, niin samalla se unohtaa myös monet pettymykset. Muistoja pitää opetella säätämään, pettymykset unohtaen ja elämän kohokohtia, kliimakseja muistellen. Silloin on ihanaa muistella menneitä.