Yhteisöllisyys on maailmasta kadonnut. Tilalle on tullut yksilöllisyys, individualismi. Yksilöllisyyttä pidetään menestyksen edellytyksenä. Ole vain oma itsesi, neuvotaan menestystä haluavia. Ennen kaikki tiesivät ketä ne olivat. Jokainen tiesi mihin ryhmään kuuluu. Nyt oma persoonallisuus tuntuu kadonneen. Se on tämän ajan paradoksi. Ollaanko nyt yksilöllisiä? Miksi nykyajan individualistia pitää kehottaa, ole oma itsesi.

Kun muistelen nyt elämääni taaksepäin, huomaan, että minulla on ollut pussil­linen erilaisia egoja, joita puin ylleni tarpeen mukaan. Vain muutamia tässä mainitsen:

Kirkkoego, nöyrä, harras ja kunniallinen – vähän nukkavieru. Se saattaa olla polvista jo puhki. Aikaisemmin käytin sitä harvemmin, mutta nykyisin käytän sitä enemmän. Se on samanvärinen kuin minun seuraegoni, jota käytän seuroissa. Vähän niillä erojakin on. Seuraego on tuttavallisempi ja pääsee lähemmäs lähimmäisiään.

On minulla vielä tallella se seminaariegokin, joka on väsymätön, ystä­vällinen ja tiedonhaluinenkin se on. Kauan sitten, minulla oli sellainenkin viisas ja kaikkitietävä toimin­nan­­joh­tajaego, komea kuin harakan frakki. Se jäi sinne työpaikan naulakkoon ja nyt se on varmaan jonkun toisen yllä. En tykännyt sitä koskaan käyttää. Riisuin sen kotiin lähtiessäni ja ripustin henkariin. Usein unohdin sen naulakkoon työssä ollessanikin. Yhtä kiusallinen ego oli se puheenjohtajaego. Jota käytin asuntoyhtiön vuosikokouksissa.

Kirjamessuilla minulla oli runoilijaego. Se keskusteli kirjailijoiden kanssa ja käytti puheessaan ihan liikaa sivistyssanoja. Sitä ei voinut käyttää missään muualla. Tuittuile­van kotiegon jätin pussin pohjimmaiseksi, sitä käytin vain kotioloissa.

Sitten minulla on tämä savolaispojan Lete–ego, joka muuntautuu noihin kaikkiin edellä mainittuihin egoihin, mutta ne eivät puolestaan muuntaudu mihinkään muihin egoihin.

 

HYVÄN JA PAHANTIEDON PUU

Käsittämättömän vakava oli Aatamin ja Eevan rikos. Hehän söivät vain kielletyn hedelmän. Miksi se oli niin vakava asia? Mitäs haittaa siitä Jumalalle olisi ollut, että ihminen tulisi tietämään hyvän ja pahan? Sitähän nykyihminen kyselee alinomaa. Syntiin lankeemus tapahtui jo ennen kun Aatami ja Eeva puraisivat sitä omenaa – he menettivät luottamuksensa Jumalaan. Onko Jumala tosiaankin sanonut, että te kuolette jos siitä syötte? Mikä se milloinkin on se käärme, joka houkuttelee vieläpä kristitynkin luottamaan johonkin toiseen, mutta ei Jumalaan?

En voi orientoitua mielikuvis­sani paratiisin elämään, koska me olemme jo niin perisynniltä turmeltuneita. Mutta syntiinlankeemuksen haitat olivat ihmiselle kohtalokkaat. Hänet ajettiin pois paratiisista. ”Ettei hän söisi elämän puusta ja eläisi ikuisesti”, sanoi Jumala. Syntisen ihmisen ei ollut mahdollista elää ikuisesti.

Me jokainen tiedämme, että meidän ainoaksi synniksi ei ole jäänyt tuo perisynti, vaan syntikuormamme on kasvanut joka päivä, niin kauan kuin olemme eläneet. Emme yksikään voi syyttää kadotukses­tam­me Aatamia ja Eevaa.

Syntiinlankeemuksen rangaistus oli kuolema. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan oli niin suuri, ettei hän voinutkaan kokonaan hukuttaa ihmiskuntaa, vaan lupauksensa mukaan lähetti poikansa lunastamaan ihmiskuntaa. Jokainen, joka uskolla vastaanottaisi lunastus­työn, saisi syödä jälleen elämän puusta ja saisi ikuisen elämän. — Vapahtajan ansiosta jälleen synnittömän, iankaikkisen elämän.

Kun tarkastelemme uskon olemusta vähän tarkempaan, huomaamme, että ihmistieto voi vielä nytkin estää iankaikkisen elämän ja tehdä tyhjäksi koko lunastustyön. Syntisen ihmisen usko, jolla hän tarttuu iankaikkisen elämän lupaukseen, sisältää epävarmuuden ja epäilyksen. Muutenhan se olisi tieto, eikä usko. Tietoon ei liittyisikään Jumalan lupauksia ikuisesta elämästä. Miksi hän palkitsisi tiedon olemassaolostaan? Tiesihän Saatanakin Jumalan olevan olemassa. Mutta jos minä uskon epävarmuudesta huolimatta, luottaen että Jumalan lupaukset pitävät paikkansa, silloin minut palkitaan kaikilla niillä lupauksil­la, jotka Jumala on omil­leen antanut.

Ihminen voi siis menettää mahdollisuutensa siten, että luulee tietävänsä. Silloin tarjottua uskoa ei ole mahdollista vastaanottaa. Hän syö silloin hyvän ja pahantiedon puusta ja seurauksena on iankaikkinen kuolema. Jos joku ihminen väittäisi, että vain hän ja hänen kanssaan juuri samalla tavalla uskovat, saavat iankaikkisen elämän, hän varmastikin silloin luulee tietävänsä ja pelkäänpä, että hän on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta.

Jos vain saatan uskoa Vapahtajan sovintotyön omalle kohdalleni, en voi sitä väärin tehdä. Ja sittenkin vaikka olen syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, Jumala antaa minulle vieläkin mahdollisuuden uskolla tarttua hänen armolupauk­siinsa. Minun on tosin luovuttava omasta tiedos­tani ja otettava nöyrästi vastaan puhdas armo, jossa ei minulla ole pienintäkään ansiota.

Vaikka Raamattu on kirjoitettu aikansa maailman kuvaan, joka maailman kuva nykyisen tiedon mukaan ei pidä paikkaansa, on siihen kuitenkin kirjoitettuna Jumalan tahto. Siitä ei puutu mitään, eikä siinä ole mitään liikaa. Se pitää kokonaan uskoa tullakseen pelastetuksi. On siis löydettävä oleellinen sanoma raamatusta. Se sanoma on, että ihminen oli syntiin lankeamisen seurauksena tuhon oma, siksi Jumala lähetti poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastamaan ihmiskuntaa. Lunastus­työnsä Jeesus tarjoaa jokaisella maailman ihmiselle. Meidän pitää se uskolla itsellemme omistaa.

Tuo lunastustyö ei siis tule avuksi niille, jotka eivät usko. Eivät usko, että Jumala on. Eivät usko, että ihminen on langennut syntiin. Eivät usko, että Jumala lähetti ainoan poikansa lunastamaan ihmiskuntaa. Eivät usko, että minunkin syntini on sovitettu.

On vaikea kuvitella sitä, että jos joku uskoo itsensä armosta autuaaksi ja Jeesuksen sovintotyön omalle kohdalleen, että hän voisi sen jotenkin uskoa väärin. Väärin hän uskoo ehkä silloin, jos hän kuvittelee pelastuvansa siksi, että on löytänyt oikean teologian — erehtymättömän seurakunnan. Hän ei silloin usko vaan tietää.

Vaikka vanhurskaus on suuri Jumalan lahja, kristittykin on joka päivä valinnan edessä. On valittava usko tai epäusko. Jumala tosin lahjoittaa meille uskon ja johdattaa ihmisen siihen tilanteeseen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin turvata uskoon, mutta silti jää mahdollisuus valita uskon asemesta epäusko, ja sitä paitsi valinta on mahdollista muuttaa, kun epätoivo hellittää. Ihmisen usko on siis vaakalaudalla joka hetki. Jumala on uskon antanut mutta ihminen voi sen kadottaa. Elävä usko on aktiivinen toimi sen tähden, että se on joka päivä otettava vastaan yhä uudestaan, että epäusko ei saisi sijaa sydämestämme.

Jos meille uskon asioista tulee riita, pelkäänpä, että silloin usko on jo muuttunut passiiviseksi, tiedon korvikkeeksi. Evankeliumi ei ehkä olekaan pääasia, vaan oman viisauden osoittaminen.

Syntisen ihmisen ei ole mahdollista syödä elämän puusta ja elää ikuisesti. Olenko nyt siis synnitön? Olen, koska Jeesus on sovittanut kaikki minun syntini. Saan syödä elämän puusta ja elää ikuisesti. Heikki Purtanen kertoi juuri eilen elämän puusta ja tuli samaan tulokseen, kiitos, Heikille ja Jumalalle.

Tämä edellä oleva juttu aiheutti esikoisten keskusteluryhmässä facebookissa arvostelua siksi, että siinä laitettiin tieto uskon vastakohdaksi.

Sitä kirjoittaessani ajattelin omaa historiaani. Minusta on hämmästyttävää, että juuri minä olen saanut rauhan ja sellaisen ilon ja uskon varmuuden. Olen lapsesta lähtien ollut perheemme musta lammas. En koskaan ole kulkenut kristillisyyden keskiössä ja astuin Taivaan tielle tehdäkseni äitini onnelliseksi. Tiesin että hän oli rukoillut lakkaamatta minun puolestani ja itkenyt öisin tyynynsä märäksi minun takiani.

Kun äitini oli päässyt jo perille ikuiseen kotiinsa, jonne oli matkustanut koko elämänsä ajan, aloin tutkia että mihin minä oikeastaan uskon, ja uskonko lainkaan. Keräsin tietoja pyhistä teksteistä. Onko minun syntini sovitettu todellakin? Tulin siihen tulokseen, että tiede ja tieto sinänsä todistavat, että se on mahdotonta, kukaan ei voi toisen syntejä sovittaa. Ei jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kun uskolla omistaa tuo Jeesuksen lunastustyö. Ilman sitä olisin auttamattomasti hukassa, riippumatta siitä miten paljon tunnen pyhiä tekstejä. Nyt ymmärrän, että minun tietojani ei palkita, olkoon ne miten runsaat tahansa, mutta usko saa täyttymyksensä, vaikka joskus se heikkokin olisi.

 

 

 

 

”Valita ei tietä saada, se annettu on. Katso tietä pitkin, katso vierehen, vaikka toivoisitkin, et saata muuttaa suuntaa sen” Nuo Laila Kinnusen laulamat sanat tuovat väkeviä muistoja mieleeni. Vaikka nuo sanat hän lauloi muutamia vuosia myöhemmin kuin olin hänet tavannut, ne tuovat mieleeni tunnelman, jota en voi unohtaa. Noilla laulun sanoilla hän ennusti oman kohtalonsa.

Hänet oli juuri kiinnitetty Lasse Pihlajamaan orkesteriin laulusolistiksi, nuori seitsemäntoistavuotias nainen, melkein lapsi vielä, hän vaikutti niin hauraalta. Sain tavata hänet noin kolmen minuutin ajan. Ei hän sanonut montakaan sanaa, hämmentynyt tyttönen. Olin itse saman ikäinen. En minäkään puhunut paljon. Tuo lähes sanaton hetki väikkyy mielessäni, vaikka se ei merkinnyt meille kummallekaan silloin mitään.

Monta kertaa mietteissäni vertailen hänen tiensä kulkua oman tieni kulkuun. Sitä tietä, jota Laila lähti kulkemaan, luonnehdittiin laulussa, että se kulkee ”harjanteiden kautta, kun kukassa on koko maa”. Se kulkikin maineeseen ja kunniaan. Vähän aikaa kesti tähteyttä, mainetta ja kunniaa mutta se päättyi kuusitoista vuotta sitten rähjäiseen asuntovaunuun, jossakin Heinävedellä.

Minun edessäni väikkyvä ankea, tylsä tie, määriteltiin tuossa laulussa sanoilla: ”ahon laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa”. Minun tieni oli silloin jo viitoitettu – vaikka juuri tuolloin en sitä uskonut – paljon ylevämpään päämäärään. Sen tien askelmerkit olivat minulta kätketyt. Ei minulla ollut aavistustakaan, että joskus voisin ne löytää. Eivät ne askelmerkit vieläkään minun hallussani ole, mutta sitä mukaa kun matka etenee, ne näytetään minulle.

Miksikö kerron aina vain nuoruudestani ja kokemuksistani maailmassa? Yritin joskus kääntymiseni jälkeen unohtaa nuo ajat joista juuri kerroin, mutta eivät ne unohtuneet. Nyt palautan aktiivisesti ne ajat mieleeni ja yritän ymmärtää tätä elämää. Yritän ymmärtää miksi olen se joka olen. En minä ole se mies, joka horjuen aloitti tämän esikoislestadiolaisen tien vuonna 1959.

Kadun sitä, että jätin silloiset ystäväni, kertomatta mitä minulle oli tapahtunut. Silloin nämä ystävät nimittivät minua leikillisen pilkallisesti hihhuliksi ja minä niitä yhtä pilkallisesti demoveljiksi. Ne hakeutuivat mielellään minun seuraani. Olin heille eksoottinen persoona. Olinhan hurskaan miehen hulttio poika – hulttio esikoisten silmissä. Harrastukseni eivät sopineet esikoisten moodiin. Mutta miksi jätinkään heidät, sanomatta sanaakaan?

Eristäydyin kokonaan ystävistäni. Pelkäsin, että he ryöstävät minun kristillisyyteni. Ystäväni olivat Demokraattisen nuorisoliiton jäseniä, kommunistien jälkeläisiä. En kääntymykseni jälkeen pitänyt yhteyttä heihin. Ne jäivät kauas menneisyyteen.

Nyt vanhuudessani olen saanut viestejä heiltä. Luin Seura-lehdessä jutun yhden kaverini syntymäpäiviltä. Hän kertoi, nuorena haaveilleensa papin ammatista, mutta sitten se vain jäi. Hän oli harrastajanäyttelijä ja ohjannut useita näytelmiä pikkuteattereissa. Vähän ajan kuluttua tuosta lehtijutusta hän poistui oman käden kautta tästä maailmasta. Ei hän silloin nuoruudessaan paljastanut noita haaveitaan.

Eräs ystäväni lähetti minulle taannoin kirjoittamiaan julkisia puheita arvioitaviksi. Olisiko niistä kirjaksi? Hänkin oli nuorena haaveillut papin urasta. Nuo puheet, joita hän kirjaksi olisi halunnut sitoa, olivat ystäviensä hautajaisissa pidettyjä muistopuheita. Ne olivat varsin hengellisiä sanoja.

Yhdelle lähimmistä ystävistäni soitin äskettäin itse. Yllättäen hän kysyi minulta puhelun aikana, että ”ethän suutu jos pyydän sinua todistamaan minulle kaikki synnit anteeksi”. Hän oli tehnyt parannuksen vanhoillislestadiolaiseen seurakuntaan. En tiennyt silloin miten samankaltaisia ratoja ajatuksemme olivat kulkeneet. Niinpä niin, miksi emme kertoisi itsestämme – omia matkakokemuksia? Ehkä löytäisimme sielunveljeyttä niistäkin ystävistä, jotka näyttävät olevan aivan jossain kaukana meidän kulttuuristamme.

Näemme nykyisin ympärillämme suuria tunteita, esimerkiksi tositv-ohjelmissa. Pystymmekö erottamaan mikä on Jumalan työtä? Onko se ihan päivän selvää, että joidenkin ajatuksissa väikkyy taustalle Jumala. Sitä vain ei sanota ääneen. Kaipaus jostakin korkeimman ohjauksesta on voimakas. Onko se sama kaipaus mikä meillä itse kullakin on?

Ovatko sittenkin totta Laila Kinnusen laulun sanat, että ”valita ei tietä saada, se annettu on”? – Näitä minä taas mietin tänään maanantaiaamuna.

 

 

 

Pöydälläni oli muutaman vuoden sisaruskuva, johon katseeni tämän tästä kiinnittyi. Kymmenen sisaruksen ryhmä ja itse seison sisarusparven keskellä. Se näyttää paradoksilta ja se on paradoksi. En suinkaan ole keskellä sisarusparven, pikemminkin aivan laidalla. Yritän arvioida kuka meistä olisi keskeisin henkilö parvesta, vai onko kukaan. Olisiko läheisin hän, joka siitä puuttuu? Ei hänestä puhuttu vaikka hän puuttuikin joukosta mutta jokainen aika-ajoin ajatteli häntä. Oliko hänelle sopimatonta tulla yhteiseen kuvaan, valokuvaan yleensäkin.

Jokaisella on oma elämänsä. Haluaisin joskus kurkistaa heidän elämäänsä — onko kaikki hyvin. Toisten elämä on minun vaikutuspiirini ulkopuolella. Täällä Turussa ei asu minun lisäkseni ketään. Karjalassa asuu nyt jo neljä sisaruksista. Heidän keskinäistä läheisyyttään en epäile vaikka en siitä tarkkaan ottaen tällä hetkellä tiedäkään. Arvelen, että vanhin sisko saattaisi olla lähellä jokaista sisarusta. Tai sitten, jos meistä kukaan ei ole sisarusparven keskellä niin voin yhtä hyvin kuvitella että me kaikki olemme keskellä. Kenen tahansa suru tai epäonni koskisi meitä kaikkia, jos vain tietäisimme siitä. Yhteinen suru taitaisi olla se ainoa aihe, joka meidät keräisi yhteen jälleen, sinne surutaloon. Kenen talo se on, sitä ei kukaan arvaa. Ehkäpä Leena tai minun lapseni keittävät kahvin suru väelle.

Mietin sitä, miksi minä en ole, kuten kuva erheellisesti näyttää, keskiössä. Olenko tehnyt jotain joka on työntänyt minut sisarusparven laidalle? Vai olenko jättänyt tekemättä jotain joka vetäisi minua keskiöön? Huoneessani valokuvan yläpuolella oli seinäkalenteri, jossa vaihtuu kuukausittain jokin esikoislestadiolaisten rukoushuoneen kuva. Kalenterikuvien aihepiirikö minut on työntänyt sisarparven laidalle? Aihepiiri, joka liittyy tänä päivänä noiden kalenterissa olevien rukoushuoneiden seinien sisälle. Hierarkia ja valtarakenteet, joita ei edes pitäisi yhteisössä olla olemassakaan, ovat vuosien mittaan vinoutuneet kuten linttaan poljettu naisen kengän korko.

Minä katselen nyt loitompaa valtarakenteiden ja hierarkian huojumista. Luulenpa että maallisesti korkeasti oppineet seurakunnan vanhimmat ja sananpalvelijat eivät ole vielä oppineet kaikista tärkeintä ja yksinkertaisinta läksyään, jonka Suuri Opettaja jätti jokaiselle seurakunnan hoitajalle esimerkillään, Hän pesi opetuslastensa jalat. Kaipaisin ajoittain samanlaista jalkapyykkiä, jota kyllä vielä pari vuosikymmentä sitten sain kokea mutta nyt pesuvesi näyttää minusta niin saviselta että en oikein enää usko sen puhdistavaan voimaan.

Valokuvaa katsellessani, puristan mielikuvissani arasti jokaista sisarustani vuorotellen, vanhimmasta siskostani nuorimpaan, rintaani vasten ja muistelen sitä yli pursuvaa rakkautta, joka kerran meidät yhdisti iankaikkisin sitein, niin uskoin. Ehkäpä monet silloin katselivat meidän tapaamisiamme isoissa seuroissa eri paikkakunnilla, että on sisar rakasta porukkaa. Kyllä me rakastamme toisiamme vieläkin mutta matkan päästä, ehkä sitten perillä lähempää. Hierarkkiset rakenteet taivaan tieltä purkautuvat viimeistään kuolinvuoteella mutta miksi pitää odottaa sinne asti?

Taivaan tiellä on kaksi tasoa, Jumala ja ihminen. Jos joku rakentaa siihen väliin kolmannen tason, joko itselleen tai jollekin toiselle, se on lume taso, ei todellinen. Siihen pitää suhtautua kuten paavin istuimeen. Ihminen voi tasoittaa toiselle tietä, raivata risuja pois näkyvyyttä peittämästä, opastaa hänet löytämään oikean tien, mutta hierarkkisesti hän on vain kumppani, kanssakulkija, ja asettuu useimmiten opastettavansa taakse, työntäen selästä eteenpäin, kertoo omia kokemuksiaan miten minulle kävi juuri tuossa paikassa. Enempää ei ihminen voi. Mikä asema silloin jää kätten päälle panemisella? No, se asema tietenkin, että sillä raivataan pois uskon esteitä ja rohkaistaan hätääntynyttä uskomaan itsensä armosta autuaaksi. Se ei ole autuuteen johtava teko, vaan väline joka auttaa löytämään oikean tien ja pysymään sillä. En ole anarkisti mutta Taivaan tieltä toivoisin hierarkkisten valtarakenteiden romahtavan, että uskovat ihmiset voisivat turvata siihen, että Pyhä Henki ohjaa edelleen seurakuntaansa, luo uutta ja säilyttää perinnettä.

 

Vanhuus niistää nyt henkisiä voimavaroja kun fyysiset voimavara ovat jo lähes menneet. Minun henkinen jäntevyyteni ei enää riitä kuin tunniksi pariksi tutkimaan jotain asiaa, aiemmin saatoin tutkia kokonaisen päivän ja seuraavina päivinä lisää samaa juttua. Nyt se aika on mennyt, eikä palaa enää. Suhtaudun jo lähes huolettomasti fyysisten voimavarojen menetykseen, mutta henkistä väsähtämistä en voi sietää. Se on läheistä sukua laiskuudelle. Avuttomuutta se on. Sitä paitsi ideoita vilisee päässäni mutta en saa niitä sanoitettua ennen kuin ne ovat jo menneet. Kohtele minua hellästi vanhuus. Älä vielä riisu minua alasti. Anna minun vielä vähän aikaa olla jokin. Sitten kun minut on kokonaan riisuttu, sitten ei ole enää mitään, ei aikaa, ei intelligenssiä, ei minua. Olen mennyt pois.

Miksi minä näitä mietin, minä onnellinen mies. Vihdoin elämäni illassa olen saanut uskon varmuuden. Minulla on vaikutusvaltainen puolustaja Isän tykönä. Kaikki on enemmän kuin hyvin, ja elämän halu on vieläkin suuri. Kuka voisikaan uskoa, että olen onnellinen mies tässä työhuoneessani. Katselen tuota samaa maisemaa päivästä toiseen. Se muuttaa olemustaan ja väriään päivittäin. Välillä paistaa ja välillä tuulee. Pihapuista tippuvat lehdet maahan. Enteilee lumipyryä mutta ei sitä sitten tulekaan.

Olen jo seitsemäntoista vuotta katsellut tuota samaa maisemaa ikkunastani, mutta vieläkin havaitsen yksityiskohtia, joita aiemmin en ole havainnut. Huomioni kiintyy juuri erääseen vihreäkattoiseen kartanomalliseen taloon. Sen ympäristö houkuttaisi mennä käyskentelemään tuohon vieläkin vihreänä, alkusyksystä säästyneelle nurmikolle. Kellastuneiden harsoutuvien lehtipuiden lomitse talo näyttää luokseen kutsuvalta.

Ah, miten minä kaipaankaan kosketusta luontoon. Minut on riistetty irti luonnosta. Viimeksi kun kävelin kotikyläni metsässä, se tuntui pelottavalta. Lapsuudessani se oli suojan ja turvan paikka. Siellä minä sain itkeä, siellä murheeni haihtui. Haistelin sen rauhoittavia tuoksuja. Metsä lohdutti mieltäni kun itkin sitä kun koulukaverit menivät oppikouluun, eikä minulla, kuten kymmenellä sisaruksellani toisillakaan, ollut mitään mahdollisuuksia päästä opiskelemaan. Metsä tuntui olevan työmaani ja lohtuni koko loppuelämäni. Tukkijätkän ammatti, jonka jo lapsena osasin, oli ainoa päämäärä.

Nyt olen vieraantunut luonnosta kokonaan. Minä, metsien mies, olen urbanisoitunut kaupunkilaiseksi vasten tahtoni. Elämä on eletty. Vain muistot ovat jäljellä. Siitähän se johtuu, että minä kirjoitan, vaikka ei ole mitään asiaa.

Myötätuntoni on nyt Therese Johaugin kyyneleissä. Hän katuu syvästi kiinni jäämistään. Silloin minäkin katkerimmin olen katunut kun olen jäänyt kiinni itse teosta. Katumus on sitten myöhemmin liukunut hiljalleen siihen omaan tekooni. Kiinni jäämistä ei voi saada anteeksi, siksi se on katkeraa.

Vanhuksen muisti on onneksi armelias. Jos se unohtelee tärkeitä asioita, niin samalla se unohtaa myös monet pettymykset. Muistoja pitää opetella säätämään, pettymykset unohtaen ja elämän kohokohtia, kliimakseja muistellen. Silloin on ihanaa muistella menneitä.

Haluaisin vieläkin yhden näkökulman tuoda esille hengellisestä kasvuprosessistani. Tämä seurakuntamme viimeinen hajaannus selkeytti minun ajatuksiani. Vanhassa seurakunnassa minulla ei ollut juuri koskaan uskon varmuutta. En voinut koskaan uskoa kelpaavani.

Jäsenkriteerejä ei aivan suorasanaisesti ollut ilmoitettu aikaisemmin, mutta kun yhdistyksen hallitus keväällä julkaisi sen kuuluisan jäsenkriteerin, tiesin olleeni aivan väärässä joukossa. En koskaan voisi noita kriteerejä täyttää. Kukaan seurakunnassa ei milloinkaan minua voisi niin hyvin tuntea, että tulisi todistajakseni että olen oikeasti kristitty ja tuo jäsenkriteeri täyttyisi.

Nuoruusvuodet vaikuttavat hengelliseen persoonaani yhä. nuoruusvuosien musiikki on koteloitunut aivoihini niin vahvasti, että sitä ei kokonaan voi syrjäyttää uusilla elämyksillä. Vielä tänä päivänäkin tunnen viisikymmentäluvun iskelmät paremmin kuin Siionin virret, vaikka olen aktiivisesti ollut 57 vuotta mukana tällä esikoisten Taivaan tien matkalla. Aika ajoin nuo sävelet soivat päässäni vieläkin. Ne luovat tunnelmia ja vievät hetkeksi mukanaan. Asemani lapsuuden perheessäni, sekä nuoruuden harrastukset, ovat muokanneet vahvan jäljen mieleeni, haluanko sitä tai en.

Perheen perustaminen, opiskeluvuodet ja oman perheen hengissä pitäminen täyttivät koko kuusikymmentäluvun. Köyhyyttä pökkimällä pääsimme vihdoin läpi noista opiskeluvuosista. Vuonna 1983 työurani nousuvaiheessa sairastuin vakavasti. Jouduin työelämästä syrjään. Minulla oli kolme työpaikkaa yhtä aikaa ja minut pakotettiin jäämään eläkkeelle. Eläkkeellä räpiköin vielä erilaisissa bisneksissä mukana vaihtelevalla menestyksellä.

Noista ruuhkavuosista ei siis jäänyt juuri eväitä Taivaan tielle, eivätkä ne myös miehitä ajatuksiani tänään. Niistä en myöskään ole koskaan kirjoittanut. Ne surettavat minua suuresti, koska niin paljon silloin jouduin laiminlyömään perhettäni. Toivon vain, että lapseni ja vaimoni antavat sen minulle anteeksi. En voi sitä enää mitenkään korjata.

Jo kolmekymmentäkolme vuotta olen siis aktiivisen työnteon estämättä saanut pohtia elämäni juoksua lukemalla ja kirjoittamalla. Olen saanut harrastaa vapaasti. Uskonnolliseen asenteeseeni ja uskon elämääni ne vuodet ovat vaikuttaneet paljon, samoin ajatus kulkuani ovat ohjanneet 90-luvun alussa Helsingin yliopiston yleisen teologian osastolla suorittamani alempi teologian tutkinto, sekä Sleyn kaksi oto-kurssia. Kaikenlaisten kipujen keskelläkin, se on ollut rikasta aikaa.

Kuitenkin kaikista suurin vaikutus hengelliseen persoonallisuuteeni on ollut lapsuudessa ja varhaisnuoruudessani saatu kotikasvatus, sekä se seuraelämä siellä Sorsakoskella. Siitä ajasta olen muutamia katkelmia kirjoittanut. Kertomukset isäsuhteestani ja lapsuuteni ongelmatilanteista, eivät tee oikeutta sille työlle, jonka koti ja seurat tekivät minun persoonassani. Annan suuren arvon kaikista ongelmista huolimatta kotikasvatukselleni, mutta siitä riemuitsen että kaikkien näiden kokemusteni jälkeen olen saavuttanut hengellisen itsenäisyyden. Turvaan yksinomaan Jeesuksen sovintotyöhön.

Elämän polku

Elämä on reitti, tie tai polku. Se loppuu joskus. Kulkijan pitää katsoa kulkiessaan eteenpäin, mutta kun tie on jo päättymässä, tulee katselleeksi taakseen. Mistä on tähän tultu? Haluan oppia eletystä elämästä, vaikka sillä ei enää olisikaan merkitystä. Samoja polkuja en enää voi uudestaan kulkea, mutta minä katselen usein taaksepäin. Pohdin joskus, olenko minä ollut oman elämäni päähenkilö, vai olenko katsellut sivullisena elämääni?

Alan Patonin romaani ”Liian myöhään vesipääsky” alkaa sanoilla: — ”Ehkä olisin voinut pelastaa hänet yhdellä ainoalla, ehkä kahdella suuni sanalla. Ehkä olisin voinut pelastaa meidät kaikki, mutta en niitä sanonut”. — Kuinka monta sanaa minulta onkaan jäänyt sanomatta ja kuinka monta turhaa sanaa on kuitenkin tullut sanottua.

Liian myöhään vesipääsky– kirja kertoo miten kirjan päähenkilö, yhteisössään erittäin kunnioitettu ja ihailtu, suorastaan jalustalle nostettu, toisen maailmansodan veteraani ja poliisiluutnantti, rikkoo Apartheid-siveettömyyslakia ja tuhoaa sillä teollaan itsensä, vaimonsa, lapsensa, isänsä ja äitinsä, siskonsa ja veljensä — koko lähipiirinsä.

Kirjan kertoja on päähenkilön täti — Ruumiillisen vajavuutensa takia sivulliseksi jäänyt, mutta näkee ja kuulee sivullisuutensa takia enemmän kuin toiset. Sivulliseksi hän on jäänyt huulihalkionsa takia.

Mutta ei tarvitse olla mitään ruumiillista poikkeamaa, ulospäin näkyvää vikaa, ja silti voi joutua elämässään sivulliseksi. Esimerkiksi lapsuudessa koettu trauma voi myös jättää sivulliseksi, sivusta seuraajaksi. Ei rohkene ottaa joukossa puheenvuoroa ja sanoa sanottavaansa. Sivullisuus on useimmiten oma valinta, mutta ei se siitä huolimatta tunnu hyvältä.

Palkintona sivullisuudesta seuraa, että kuulee enemmän ja näkee enemmän kuin toiset. Lisäksi sivusta seuraajasta todennäköisesti tulee kirjoittaja. Sanomisen halu kupruilee sisällä mutta arkuutensa takia ei pääse sitä sanomaan. —Saatpahan sen sanottua ja vieläpä selkeämmin, kun kirjoitat sanottavasi paperille. Näin luonto korvaa puutteellisuuden.

Seitsemänkymmentäseitsemänvuotiaana sitä on menettänyt itsekontrollistaan jo sen verran, että joskus uskaltaa avata suunsa. Onko sen hintana on ollut se, että olen menettänyt kykyni kirjoittaa enää mitään mielenkiintoista.  Ottaako luonto nyt pois minkä tarpeeseen antoi?

Olisin minä sen kirjoittamiskyvyn halunnut silti säilyttää, mutta en kuitenkaan suostu enää sivusta seuraamaan omaa elämääni.

Iän mukana sitä menettää muutakin kuin itsekontrollin. Aika niistää lähimuistia ja nokkeluuttakin.  Ehkä jotain tulee tilalle.

On hyväksyttävä se, että kehittyminen ja taantuminen tapahtuvat samanaikaisesti. Pelkäänpä, että taantuminen tapahtuu paljon nopeammin kuin kehittyminen. Haluan kuitenkin itse elää elämääni, omana itsenäni, ja urheilutermillä sanottuna katsotaan mihin se riittää.

Berliinin muuri murtui 27 vuotta sitten. Se ”suojeli” vapaudelta itäsaksalaisia 28 vuotta. 155 km pitkää muuria vahvistettiin monessa vaiheessa. Aluksi se oli vain piikkilanka, mutta lopulta se oli 3,6 metriä korkea ja 1,5 metriä leveä betonimuuri. Vapauden kaipuu kasvoi muurin sisäpuolella niin suureksi että monet vaaransivat henkensä päästäkseen sieltä pois ja monet myös henkensä menettivät.

Vapaudelta ei voi suojella betonimuurilla. Ei myöskään hengellinen ainoan oikean muuri voinut suojella esikoisten joukkoa. Muuri murtui ja kiitosäänet soivat nyt kirkon tiloissa. Kanteleet ovat vapautuneet pajuista. ”Baabelin virtain vierillä – siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme. Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme. Sillä vangitsijamme vaativat meiltä siellä lauluja ja orjuuttajamme iloa: ”Veisatkaa meille Siionin virsiä”. Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla”?

Kuinka moni menettää elävän henkensä hengellisen muurin sisällä? Kuinka moni kiittää ja ylistää vangitsijoitaan muurin sisällä, ettei menettäisi henkeään. Kuinka moni ryhtyy ampumaan muurin yli lähteneitä ystäviään.

”Purkakaa tämä muuri”, sanoi Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan Neuvostoliiton pääsihteerille Mihail Gorbatšoveille muurilla. Purkakaa tämä ainoan oikean prinsiippi, sanon Vanhimmille minäkin. Ottakaa vastaa uskon vapaus, jonka Jeesus Kristus meille lahjoitti. Uskon vapaus koskee meitä kaikkia lunastettuja. Ketään ei ole rajattu sen ulkopuolelle.

Me ihmiset rakennamme helposti muurin niiden asioiden ympärille joita emme halua jakaa toisten kanssa, mutta rakennanko muurin evankeliumin ympärille. Enkö halua jakaa evankeliumia toisten kanssa? Ei meitä niin Kristus opettanut, vaan ”menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”.

ELÄMÄN VANKI

Sunnuntaina 18. joulukuuta 1938 syntyi Savon sydämessä, Leppävirran Rengon kylässä, Mustolan tuvassa Anna Esteri Immoselle neljäs lapsi, joka oli poika ja hän sai nimekseen Leo Armas. Minä olen tuo Leo Armas. Savon sydämessä vietin vain elämäni ensimmäiset 21 vuotta ja muutin Suomen Turkuun. Synnyinseutu jättää väistämättä oman leimansa jokaisen sielunmaisemaan, niin minunkin sielunmaisemaani on jäänyt savolainen väritys.

Olen nyt savolaisukkona elellyt Turussa jo yli puoli vuosisataa, mutta elämäntarinastani pääosan haukkaa nuo lapsuus- ja nuoruus vuodet, jotka siis vietin Savon sydämessä.

Tapahtumat ovat täysin muistini varaisia, koska muistiinpanoja en savolaisukkojen tapaan elämäni varrella ole tehnyt. Vaatimattomia elämänkäänteitäni en tahdo itsekehulla kuorruttaa. Sitä vastoin valitsen toisen tien, ruoskin lisää ruoskittua itsetuntoani. Sanon kuten Aila Meriluoto miehensä Lauri Viidan elämäkertaa kirjoittaessaan sanoi: ”tämä oli raskas kirjoittaa, siksi kirjoitin sen kevyesti”.

Synnyin puritaaniseen lestadiolaisperheeseen, jossa oli syntyessäni kolme lasta ennestään ja minun jälkeeni syntyi vielä seitsemän lasta lisää. Lapsuuteni vietin siis Herran nuhteessa kymmenen sisarukseni kanssa. Isäni edusti tuota Herraa silloin kun oli kotona, mutta kyllä Herra nuhteli jatkuvasti sisältä päin, vaikka isä ei ollut aina kotonakaan.

Herra oli ohjelmoitu minun mukanani kulkemaan ja nuhtelemaan aina tarvittaessa, koulussakin. Tuon nuhteen alla oli totuttava elämään. Se rajoitti elämää, valikoi ystävät ja teki araksi maailman ihmisille. Jotkut meistä alkoivat vetäytyä kauemmaksi ”maailman lapsista”.

Nuhteettomia eivät päiväni olleet mutta nuhteet nollautuivat illalla, kun isä ja äiti todistivat meille kaikki synnit anteeksi. Anteeksi saamisen ehtona oli, että oli tunnustanut kaikki pahat tekonsa. Toiset tunnustivat, toiset eivät. Se joka tunnusti, sai hyvän oman tunnon rauhan. Luulen että tuon hyvän omantunnon rauhan minä menetin jo hyvin pienenä poikana.

Olisinkohan ollut viiden kuuden vanha, en ollut vielä koulussa. Veistelin liiterissä hernepyssyä. Pyssy oli melkein valmis, tarvittiin vain porata piipun reikä. Isällä oli yksi ainoa viiden millin poran terä. Sitä käytettiin käsikäyttöisellä poralla, jota Savossa sanottiin polvuriksi. Hän oli siitä viiden millin poran terästä todella tarkka, eikä lainannut sitä kellekään.

Polvuri oli kädellä veivattava pora, jossa oli sellainen kiiltävä, litteä, pyöreä tukilätkä, joka pantiin rintaa vasten ja alettiin veivata. Pihistin isän pakista tuon kallisarvoisen viiden millin poran terän ja polvurin. Ajattelin äkkiä vaan porata piipun reiän ja viedä saman tien sen takaisin.

Ehkäpä en tänä päivänäkään pystyisi noilla työkaluilla aikaan saamaan pyssyn piipun reikää. Ei riitä kädet kiinni pitämään pyssystä ja samalla veivata polvuria. Kävi niin kuin väistämätöntä oli, terä katkesi ja jäi kiinni pyssyn tekeleeseen. Irrotin terän polvurista ja vein polvurin pakkiin.

Sitten kävin pyssyn tekeleen, ja katkennen poran terän pudottamassa lähellä olevaan kallion halkeamaan. Halkeama oli niin syvä, että sen pohjaa ei näkynyt. Kuulin sen kolisevan rotkon pohjalle.

Tuota tekoani oli mahdotonta tunnustaa isälle. Seuraukset olisivat olleen traumaattiset, niin ajattelin. Olisinko muka uskaltanut kertoa isälle, kun hän tuskan ja kiukun vallassa aamulla kyseli, onko joku lainannut viiden millin poran terää, että minä lainasin ja se meni rikki.

Tuo tunnustamaton synti esti minua uskomasta oikeasti koko lapsuuteni ajan. Ei se kyllä ainoaksi minun synnikseni jäänyt, mutta oli se ensimmäinen, jota siihen saakka en uskaltanut tunnustaa. Jos isä eläisi, voisin kyllä nyt jo tehdä sen. Tuon pikku Leon tunne-elämästä kerron toisen pienen anekdootin.

Oli eräs keväinen sunnuntaipäivä neljäkymmentäluvulla. Seurat olivat juuri päättyneet Alapellon tuvassa. Seurakunnassa oli kytenyt epäsopu jo kauan. Ilmiriidaksi se kehkeytyi joskus ennen seuroja ja niin tuonakin kauniina sunnuntaipäivänä oli käynyt. Vihdoin seurat voitiin aloittaa ja saarnan jälkeen ihmiset sopivat taas riitansa.

Tällä kertaa riita leimahti heti kahvipöydässä uudelleen liekkeihinsä. Kysymys lienee ollut, kuten aina uskovaisten riidoissa siitä, kuka meistä suurin on. Suukopu nousi erityisen äänekkääksi vasta sen jälkeen, kun lapset olivat kaikonneet pihalle. Ainakin keskustelijat luulivat kaikkien lasten kaikonneen ulos.

Äänekästä riitaa oli kestänyt jo pitkään, kun yhtäkkiä tupaan tuli täysi hiljaisuus. Kaikki katsoivat pientä, kuusivuotiasta poikaa, joka ikkunaseinää reunustavalla penkillä, ikkunaverhon suojassa, kyyhötti polvillaan ja katseli ikkunasta ulos. Hartiat tärisivät itkusta ja pojan kyyneleet valuivat vuolaina sarkapuseron rinnuksille. Kädet olivat ristissä polvien päällä.

Eräs riidan arkkitehdeista käveli hiljaa pojan luo ja laski kätensä arasti hänen hiuksilleen ja sanoi: älä itke, ei Jumala hylkää meitäkään aikuisia kaikkinaisten vikojemme tähden. Sitten puristi pojan rintaansa vasten ja jatkoi: voitko todistaa kummitädille kaikki synnit anteeksi, minä tunnen, että olen maailman epäonnistunein ihminen. Poika todisti kummitädille kaikki synnit anteeksi, niin kuin oli kotona oppinut ja ihmetteli miksi kummitäti tiesi, mikä hänen huolensa silloin oli: miten noille aikuisille käy, kun eivät pysty sopimaan asioitaan.

Lopulta jokainen vuorollaan rutistivat poikaa rintaansa vasten, rukoilivat myös toisiltaan syntejään anteeksi ja tuvassa alkoi uudet seurat. Poika juoksi isänsä syleilystä päästyään iloisena ulos ja marjapensaan takana kiitti Jumalaa. Tuon tapauksen jälkeen ilmapiiri seuroissa oli pitkään seesteinen. Kukaan ei pystynyt sovintoa edistämään viisailla neuvoilla tai puheilla, mutta pienen lapsen kyyneleet sen tekivät.

Lapsuuden seurakunnassani tuon kertomani tapauksen muistutus kävi yhä kipeämmäksi, kun tuo poika kasvoi vähän isommaksi, hän lakkasi käymästä seuroissa.

Koska jo pienenä lapsena menetin hyvän oman tunnon rauhan, aloin kerätä uutta tavaraa omalle tunnolleni. Valitsin elämäntavan, joka ainakin muistuttu toisten ikäisteni elämäntapaa. Tuosta sieluntilasta jossa nuoruuteni olin, palaaminen takaisin Taivaantielle edellytti lestadiolaisen perinteen mukaan uutta syntymistä.

Minun uudestisyntyminen poikkeaa tavallisesti kerrotuista uudestisyntymistarinoista, vaikka se onkin aika tyypillinen siinä viiteryhmässään, jossa se on koettu. Herätysliikkeen sisällä koettu uudestisyntymistarina jää usein kertomatta. Tämä tarina on sellainen.

Syntymistuskat ovat suuremmat silloin kun syntyminen hidastuu. Äiti toivoo sen lisäksi, että lapsi olisi terve, että tuskat jo hellittäisivät. Suuri on myös helpotus syntyvälle lapselle, kun hän saa vihdoinkin vetää keuhkot täyteen armon raitista ilmaa.

Pienellä tehdaspaikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa, perheiden sisäisetkin asiat olivat kaikkien tiedossa. Jo hyvin pienenä lapsena tunsin erilaisuuden paineet erilaisten tapojen ja perhearvojen tähden. Isä oli ankara uskossaan eikä pitänyt työpaikoilla kynttiläänsä vakan alla.

Kouluiässä, en enää jaksanut kuvitella ”maailman lapsilta” saamani pilkan kirkastavan kruunuani. Hyvin usein puolustin ”uskoani” fyysisin keinoin. Siitä seurasi, että minua rangaistiin arestilla koulussa ja ”Koivumäen Herra” odotti kotona.

Sain kouluni vihdoin päätökseen mutta opettajilleni tuli pulma rästiaresteista. Kaksi tuntia illassa, mikä oli siihen aikaan maksimi arestirangaistus, ei riittänyt minun rikkomuksiini. Rästien sovittamiseen olisi loppujuhlan jälkeen vielä tarvittu kuulauden illat. Viimein opettajat antoivat armon käydä oikeudesta ja minut vapautettiin.

Varhaislapsuudessani tunsin aika–ajoin sykähdyttävää armontunnetta mutta toisaalta myös vastenmielisyyttä kotonani harrastettavaa syvää hartautta kohtaan. Isän ääneen lukemat saarnat pyhäaamuisin ja samat saarnat vielä seuroissa olivat välillä sietämättömiä.

Olen kuitenkin kiitollinen vanhemmilleni kristillisestä kasvatuksestani. Siitä sain eväitä uskonelämääni mutta pakotetun hartauselämän taustalla kasvoi ambivalenttinen suhde uskontoon. Vavisuttava Jumalan pelko yksinäisyydessä mutta toisten seurassa tavoittelin huoletonta piittaamattomuutta. Koska usko ei ollut omakohtainen, se oli maailman ihmisiltä kätkettävä haarniskaan, salaisuudeksi sydämelle.

Olin ujo poika mutta yritin säilyttää väärin perustein koulussa saamaani kovan kaverin imagoa. Se johti identiteettivaikeuksiin. Häpesin herkkyyttäni. Vetäydyin uskonelämästä jo kansakouluaikana syrjään. Vanhempieni mieliksi kävin joskus seuroissa mutta koska siellä ei ollut ikäistäni seuraa, jätin lopulta koko touhun. Elin ikäisteni nuorten tavoin. Kävin tanssimassa, elokuvissa ja muissa riennoissa mutta nautin vain osittain siitä elämästä. Kaksijakoisuus elintavoissani ja periaatteissanikin vain voimistui. Uskovaisuudesta en kokonaan päässyt irti, vaikka sitä halusinkin.

Erilaisuus seurasi minua kuin varjo joka paikkaan ja esti sulautumasta ympäristööni. Tunsin olevani elämän vanki. Toisaalta kadotuksen pelko ajoi minua uskonelämän pariin ja toisaalta halusin vapautua ahtaista puitteista ympärilläni.

Minua kadutti silloisissa elämäntavoissani se, että tiesin äitini kärsivän suunnattomasti. En koskaan muistanut iltamissa ollessani isäni ankaria sanoja ja uhkauksia, mutta kun äiti silitti minulle lauantai-iltana puhtaan paidan, ojensi puhtaan, lämpimän ja hyvälle tuoksuvan paidan minulle ja sanoi, ”älä Leo tänään mene mihinkään pahoille teille”, ja vaikka hän tiesi että minä kumminkin menen tänäänkin sinne työväentalolle tanssimaan, hän laittoi vielä kätensä minun olalleni ja sanoi, ”Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon tänäkin iltana”.

Pyyhin äidin poskelta hellästi kyyneleen ja mitään sanomatta menin hiljaa pois. Nuo äidin sanat seurasivat mukanani koko illan. Ne tulevat vieläkin yhä mieleeni kuuden vuosikymmenen takaa. Usein ne tulevat jouluvirren säestämänä: ”Nyt kuuluu äidin ääni niin hartain paatoksin. Hänen olkaansa nojasin pääni ja hiljaa kuuntelin. Mitä ymmärsin, sit´en tiedä, pyhäntunnelman muistan vain”.

Huolimatta rikkinäisestä isäsuhteestani, herkkään mieleeni kylvetyt Jumalan Sanan siemenet olivat langenneet sittenkin hyvään maahan. Siementen itäminen valtasi tilaa sydämestäni ja myllersi sitä rikki. En saanut rauhaa sieluuni ilman uskoa.

Vuosien kuluessa sain lukuisia kodin kutsuja sydämelleni. Ne vihloivat ajoittain syvältä. Eräänä helmikuun alkupuolen kireän pakkaspäivän iltana sain tanssipaikalla niin voimakkaan taivaan kutsun, että tuon hetken lasken olevan eräs kulminaatiopiste koko elämäni juoksussa.

Olin keskellä tanssilattiaa Sorsakosken salilla. Parinani oli nuori hyvin viehättävä tyttö. Orkesteri soitti ”Olet kohtaloni” kappaletta. Iskelmän sävel tangeerasi johonkin virren säveleen. Mieleeni nousi äkkiä mielikuva silloin parhaillaan Sorsakoskella meneillään olevien isojen seurojen tilanteesta. Saarna oli juuri loppunut ja ihmiset alkoivat tulla tekemään parannuksia. Heidän kasvoiltaan kuvastui niin ylenpalttinen onni että mieleni hypähti.

Minun oli jätettävä tanssini kesken ja sanoin parilleni että minä en voi hyvin, minun on mentävä ulos. Syöksyin suoraa päätä narikkaan hakemaan päällysvaatteitani ja rappuja myöden ulos.

Rappusilla viimein annoin periksi kyynelille. Niitä tuli aivan tulvimalla. Ääntäkään ei huuliltani päässyt mutta sydämeni huuti suoraa huutoa. ”Anna hyvä Jumala minulle vielä yksi mahdollisuus ja voimia käyttää se hyväkseni”.

Tuota tunnetta kesti vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sitten laskeutui päälleni suuri häpeä. Mietin että kuinka moni ehti nähdä kyyneleeni siinä ulos syöksyessäni. En kehdannutkaan mennä enää takaisin Saliin, vaikka kiireessäni olin ottanut ovimieheltä vastalipun että pääsisin maksamatta takaisin.

Lähdin kävelemään siinä hirmuisessa pakkasessa Pieksämäen tietä pitkin, kauas pois. Vihdoin palasin takaisin kämpälleni ja menin nukkumaan täysissä vaatteissa kenkineen päivineen. Aamulla vuokraemäntä kysyi että tulitko sinä humalassa eilen kotiin kun nukuit vaatteet päällä.

Olen kymmeniä vuosia ajatellut että olen ikään kuin livahtanut tähän kristillisyyteen. Se ei mielestäni minun kohdallani tapahtunut niin kuin sen olisi pitänyt.

Se tapahtui samoissa seuroissa Laurin kanssa. Olin muuttanut jo kotoa pois mutta Lauri asui vielä kotona. Emme tavanneet kovinkaan usein mutta olimme samalla työmaalla kaivamassa viemäri ojaa kirkonkylässä. Siellä päätimme lähteä pääsiäisenä käymään vanhimman siskomme Anjan luona Kiuruvedellä. Perille päästyämme siskon mies pyysi meitä Pihtiputaalle seuroihin.

Jouduimme ikään kuin vahingossa seuroihin eikä minulla ollut mitään tarkoitusta siellä mihinkään mielen muutokseen. Einari Koposen saarnaa kuullessani, minulle valkeni, että olisikohan se sittenkin mahdollista minullekin.

Lauri lähti viereltäni parannusta tekemään. Pitäisikö minunkin, muistan, että palasin kaksi kertaa takaisin penkkiin, mutta sitten vain huomasin seisovani siinä Einarin vieressä ja joku kysyi minun suullani, että saanko minäkin synnit anteeksi.

Synninpäästön kuultuani minun jalat irtosivat maasta. Se tunne oli niin taivaallinen, että sellaista en koskaan ollut vielä tuntenut. Mutta kun palasin takaisin penkkiin, minut valtasi kauhu. Ajattelin, että olen kevytmielisesti ottanut vastaan synninpäästön eikä minulla ole pientäkään mahdollisuutta seurata tätä kristillisyyttä. Tämä on varmasti pilkkaa Pyhää henkeä vastaan. Tätä minä en enää koskaan saa anteeksi.

Seurojen jälkeen Lauri puhui Koposen kanssa pitkään. Hän toimi kristillisyyden neuvojen mukaan ja puhdisti oman tuntonsa. Sen jälkeen Koponen kysyi minulta olisiko sinullakin kerrottavaa. Minä vastasin tylysti: ei minulla ole mitään kerrottavaa. Siinä se meni minun uskoni, ajattelin. Lauri oli iloinen mutta minä allapäin loppuseurojen ja kotimatkan aikana.

Lauri tuli kotiin ja kertoi äidille ilosanoman me teimme parannuksen. Hän oli tavannut myös Nyyssösen Unton, jonka kanssa hän silloin paljon oli kuljeskellut. Hän oli kertonut Untollekin ilosanomansa ja pyytänyt anteeksi yhteisiä juttujaan.

Minä menin Hujaselle, jossa silloin asuin. Maire tuli vastaan jo portaissa ja kyseli että missä ihmeessä sinä olet ollut. Hän kertoi että Nyyssösen Paavolla on syntymäpäivä ja porukat ovat siellä. Sinua odotetaan sinne. Laitoin solmion kaulaani ja lähdin saman tien Paavolle ja Sirkalle.

Paavon ja Sirkan tuvassa kahvit oli juotu, raivattiin kupit pois pöydästä ja otettiin pelikortit esille, ruvettiin pelaamaan. Kun nostin minulle jaetut kortit käteeni, samassa aukesi ulko-ovi. Unto, tuo Laurin kaveri seisoi ovella. Hän näytti siltä että hän oli itkenyt. Sitten hän sanoi minulle että Lassilla on asiaa hän odottaa pihalla.

Mitään sanomatta puin päällystakin päälleni ja hatun päähäni ja menin ovelle. Sirkka sanoi että ”tule pian takaisin, me tarvitaan sinua tänään”. Minä vastasin että ”en minä koskaan palaa”. Kun olin sen sanonut, huoneistoon laskeutui aavemainen hiljaisuus. Kukaan ei enää puhunut. Hiljaisuuden vallitessa minä laskeuduin portaat alas.

Lauri ei ollut pihalla. Siispä lähdin hiljaa kävelemään Kaivotietä pitkin, ajatuksena mennä kämpälleni. En voinut enää palata takaisin koska olin sanonut nuo aavemaiset sanat ”minä en koskaan palaa”.

Kun olin siinä Välitien kohdalla, mistä kotimökkiimme menee tie, Lauri juoksi sitä mäkeä alas ja syöksyi kaulaani ja sanoi, ”tule kotiin, rukoillaan toistemme puolesta minä uskon että nyt me onnistutaan. Minäkin tarvitsen sinun rukouksia”. Lähdimme kävelemään kättä kaulaa kotiin päin.

Minulla on sellainen muistikuva että kun avasin ulko-oven, äiti alkoi kiittää Jumalaa. Siitä lopusta minulla on vain hämäriä muistikuvia. Äiti kertoi minulle samalla kun todisti syntejäni anteeksi, että Jumala oli hänelle luvannut unessa että sinun kaikki lapsesi pääsevät Taivaaseen. Isä sen sijaan toisteli lausetta: kotoahan se kristillisyyden pitää alkaa. Isä oli vain ihminen mutta äiti oli enkeli, ainakin minulle.

Kun menimme ensimmäisen kerran Alapeltoon seuroihin, Lauria tervehdittiin kovin lämpimästi, mutta Koposen Elina pysähtyi minun eteeni ja kysyi, ”mitenkäs sitä sinua tervehditään”. Sanoin, että ”minä tervehdin sinua Jumalantervehdyksellä, tee sinä niin kuin soveliaaksi näet”. Hän sanoi kuitenkin Jumalatervettä.

Se kriteeri, jonka olin asettanut parannuksentekoni ehdoksi, että kenellekään ei saa jäädä epäselväksi ettei Immosen Lete olisi ollut tosissaan parannuksen teossa, ei siis täyttynyt edes osapuilleen. Se jäi itsellenikin epäselväksi. Tunnon puhdistus, jota en ollut tehnyt ja tuo alkuun lähtö vaivasivat minua, enkä jaksanut uskoa. Äiti oli ainoa joka uskoi tuohon Jumalan lupaukseen: sinun kaikki lapsesi tulevat autuaaksi.

Kului taas vuosi ja sain rohkeuden eräissä suurissa seuroissa ottaa Niemeläisen Bernhardia käsipuolesta kiinni ja kysyin olisiko hänellä pieni hetki aikaa, minulla olisi asiaa. Bernhard sanoi että minulla on vaikka koko päivä aikaa sinulle. Oli kaunis kevätpäivä. Menimme navetan taakse jossa meitä ei kukaan voinut nähdä.

Minä en saanutkaan yhtään sanaa suustani. Bernhard alkoi kysellä, oletko sinä siihen ja siihen joutunut. Aluksi nyökkäilin ja vihdoin sain suuni auki ja kerroin vuolaasti kaikki mitä muistin. Sitten Bernhard sanoi että, ”kun sinä lähdet tästä kotimatkalle, sinun mieleesi tulee vielä paljon asioita joita nyt et muista, mutta usko nekin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”. Se oli todella hyvä neuvo, niin myös tapahtui. Jo ensimmäisen veräjän luona muistuivat ne kaikista pahimmat synnit. Minun ei tarvinnut kääntyä takaisin Bernhardin luo.

Tuon tapahtuman jälkeen aloin ajatella, että minä tein sen. Minä tein parannuksen, vaikka se oli mahdoton, mutta mahdoton tuli sittenkin mahdolliseksi. Ihanaa, minä tein sen. En kertonut kellekään, minkälaisen uskon olin saanut, enkä liioin sitä tarkastellut itsekään. Olisin halunnut keskustella asiasta mutta ei se ollut tapana seurakunnassamme. Jäin siis joukon jatkoksi.

Kului kymmeniä vuosia. Vuosien kuluessa aloin miettiä että mitä minä oikeastaan teinkään. Minäkö tein parannuksen? Enhän minä tehnyt yhtään mitään. Palasin vielä kaksi kertaa takaisin penkkiin siellä Pihtiputaallakin. Joku toinen sen teki minun puolestani. Ajoittain minut piti kristillisyydessä kiinni se että en millään hennonut tuottaa enää äidille uutta surua. Tiesin jotain siitä surun määrästä, jota hän minun vuokseni kärsi.

Parikymmentä vuotta sitten, huone, jossa lukittujen ovien takana olin, hajosi rajuilmassa ympäriltäni. Turvaverkot, jotka olin kuvitellut ympärilleni, päästivät minut vapaaseen pudotukseen, jopa vauhdittivat sitä. Minulla ei ollut enää muuta kuin tuo aarre jonka olin Pihtiputaalla saanut.

Se oli peitetty kultaisella paperilla. Poistin paperin sen ympäriltä. Silloin loppui minun ”kirveenterällä” kulkeminen. Saatoin astua koko anturalla Taivaan tielle. Vaikka Taivaan tie kapea onkin, se on kuitenkin tie, tie, jota pitkin niin monet ennen minua ovat kulkeneet. Sillä tiellä rinnalla kulkijakin mahtuu kulkemaan.

Tuo usein kirveenteräksi luonnehdittu taivaantie oli kokonaan omatekoinen tie. Sitä reunusti niin ikään itse hyvän kristityn imagosta tekemäni kaide. Tuosta kaiteesta lujasti kiinni pitämällä en enää uskonut pääseväni perille. Enkä tuolla omatekoisella taivaantiellä halunnut jatkaa kulkemista.

Nyt vihdoin katselen aarrettani, jonka Laurin kanssa saimme Pääsiäisenä 1959 Pihtiputaalla. Lauri piti aina aarteensa esillä, mutta minä käärin sen kultaiseen paperiin ja kätkin sydämeeni. Vuosikymmeniin en nähnyt aarrettani mutta nyt näen sen. Se on ihana aarre, jossa ei ole mitään minun tekemääni. Se on täydellinen lahja ja silkasta armosta minulle annettu. Uskonkin että tarvitsen sitä hyvin pian.

Nyt olen seitsemänkymmentäkuusivuotias mies. Haeskelen yhä paikkaani täällä maailmassa. Uskon, että voisin paljon enemmän olla hyödyksi kanssaihmisille, kuin tähän saakka. Lähetyskäskyä toteutan edelleen kovin innottomasti, enkä vieläkään tiedä miten voisin korvata ajan, jolloin olin piiloutuneena lukittujen ovien taakse. Nuoruudenintoni suuntasin väärin ja miehuuteni tuhlasin passiivisuuteen.

Enää en kuitenkaan häpeä omaa maailmankuvaani. On paljon asioita, joita en ymmärrä ja monet asiat ymmärrän uskon kautta uudessa valossa ja paljon on myös asioita, jotka ymmärrän vieläkin väärin. Mutta minun ei tarvitse enää piiloutua.

Uskon saaneeni taiteilijan luonteen, vaikka taiteilijan lahjoja en saanutkaan. En kykene orientoitumaan sääntömääräiseen seurakuntaan. Siksi olen vieraantumassa orjallisesta seurakuntaelämästä. Vieroksun kaiken syrjäyttävää oikeaoppisuutta, samoin karismaattisuutta. Oma henkilökohtainen sieluntila on minulle tärkeä. Katuvaisen ryövärin usko riittää minulle. Ryöväri ristillä uskoi, että Kristus on Herra. Hän todisti sen sanomalla: muista minua kun tulet valtakuntaasi, se riitti.

Erehtymättömiä ihmisiä, eikä ihmisyhteisöjä ole. Kaikki tekevät virheitä, myös seurakunnan vanhimmat. En enää seuraa sitä yhteisöä, joka sanoo olevansa erehtymätön. Haluan matkakumppaneiksi erehtyneitä ihmisiä, antisankareita, joka itsekin olen. Seuraan sitä yhtä ainoata Sankaria, joka ei koskaan erehtynyt.