Yhteisöllisyys on maailmasta kadonnut. Tilalle on tullut yksilöllisyys, individualismi. Yksilöllisyyttä pidetään menestyksen edellytyksenä. Ole vain oma itsesi, neuvotaan menestystä haluavia. Ennen kaikki tiesivät ketä ne olivat. Jokainen tiesi mihin ryhmään kuuluu. Nyt oma persoonallisuus tuntuu kadonneen. Se on tämän ajan paradoksi. Ollaanko nyt yksilöllisiä? Miksi nykyajan individualistia pitää kehottaa, ole oma itsesi.

Kun muistelen nyt elämääni taaksepäin, huomaan, että minulla on ollut pussil­linen erilaisia egoja, joita puin ylleni tarpeen mukaan. Vain muutamia tässä mainitsen:

Kirkkoego, nöyrä, harras ja kunniallinen – vähän nukkavieru. Se saattaa olla polvista jo puhki. Aikaisemmin käytin sitä harvemmin, mutta nykyisin käytän sitä enemmän. Se on samanvärinen kuin minun seuraegoni, jota käytän seuroissa. Vähän niillä erojakin on. Seuraego on tuttavallisempi ja pääsee lähemmäs lähimmäisiään.

On minulla vielä tallella se seminaariegokin, joka on väsymätön, ystä­vällinen ja tiedonhaluinenkin se on. Kauan sitten, minulla oli sellainenkin viisas ja kaikkitietävä toimin­nan­­joh­tajaego, komea kuin harakan frakki. Se jäi sinne työpaikan naulakkoon ja nyt se on varmaan jonkun toisen yllä. En tykännyt sitä koskaan käyttää. Riisuin sen kotiin lähtiessäni ja ripustin henkariin. Usein unohdin sen naulakkoon työssä ollessanikin. Yhtä kiusallinen ego oli se puheenjohtajaego. Jota käytin asuntoyhtiön vuosikokouksissa.

Kirjamessuilla minulla oli runoilijaego. Se keskusteli kirjailijoiden kanssa ja käytti puheessaan ihan liikaa sivistyssanoja. Sitä ei voinut käyttää missään muualla. Tuittuile­van kotiegon jätin pussin pohjimmaiseksi, sitä käytin vain kotioloissa.

Sitten minulla on tämä savolaispojan Lete–ego, joka muuntautuu noihin kaikkiin edellä mainittuihin egoihin, mutta ne eivät puolestaan muuntaudu mihinkään muihin egoihin.