Elämän polku

Elämä on reitti, tie tai polku. Se loppuu joskus. Kulkijan pitää katsoa kulkiessaan eteenpäin, mutta kun tie on jo päättymässä, tulee katselleeksi taakseen. Mistä on tähän tultu? Haluan oppia eletystä elämästä, vaikka sillä ei enää olisikaan merkitystä. Samoja polkuja en enää voi uudestaan kulkea, mutta minä katselen usein taaksepäin. Pohdin joskus, olenko minä ollut oman elämäni päähenkilö, vai olenko katsellut sivullisena elämääni?

Alan Patonin romaani ”Liian myöhään vesipääsky” alkaa sanoilla: — ”Ehkä olisin voinut pelastaa hänet yhdellä ainoalla, ehkä kahdella suuni sanalla. Ehkä olisin voinut pelastaa meidät kaikki, mutta en niitä sanonut”. — Kuinka monta sanaa minulta onkaan jäänyt sanomatta ja kuinka monta turhaa sanaa on kuitenkin tullut sanottua.

Liian myöhään vesipääsky– kirja kertoo miten kirjan päähenkilö, yhteisössään erittäin kunnioitettu ja ihailtu, suorastaan jalustalle nostettu, toisen maailmansodan veteraani ja poliisiluutnantti, rikkoo Apartheid-siveettömyyslakia ja tuhoaa sillä teollaan itsensä, vaimonsa, lapsensa, isänsä ja äitinsä, siskonsa ja veljensä — koko lähipiirinsä.

Kirjan kertoja on päähenkilön täti — Ruumiillisen vajavuutensa takia sivulliseksi jäänyt, mutta näkee ja kuulee sivullisuutensa takia enemmän kuin toiset. Sivulliseksi hän on jäänyt huulihalkionsa takia.

Mutta ei tarvitse olla mitään ruumiillista poikkeamaa, ulospäin näkyvää vikaa, ja silti voi joutua elämässään sivulliseksi. Esimerkiksi lapsuudessa koettu trauma voi myös jättää sivulliseksi, sivusta seuraajaksi. Ei rohkene ottaa joukossa puheenvuoroa ja sanoa sanottavaansa. Sivullisuus on useimmiten oma valinta, mutta ei se siitä huolimatta tunnu hyvältä.

Palkintona sivullisuudesta seuraa, että kuulee enemmän ja näkee enemmän kuin toiset. Lisäksi sivusta seuraajasta todennäköisesti tulee kirjoittaja. Sanomisen halu kupruilee sisällä mutta arkuutensa takia ei pääse sitä sanomaan. —Saatpahan sen sanottua ja vieläpä selkeämmin, kun kirjoitat sanottavasi paperille. Näin luonto korvaa puutteellisuuden.

Seitsemänkymmentäseitsemänvuotiaana sitä on menettänyt itsekontrollistaan jo sen verran, että joskus uskaltaa avata suunsa. Onko sen hintana on ollut se, että olen menettänyt kykyni kirjoittaa enää mitään mielenkiintoista.  Ottaako luonto nyt pois minkä tarpeeseen antoi?

Olisin minä sen kirjoittamiskyvyn halunnut silti säilyttää, mutta en kuitenkaan suostu enää sivusta seuraamaan omaa elämääni.

Iän mukana sitä menettää muutakin kuin itsekontrollin. Aika niistää lähimuistia ja nokkeluuttakin.  Ehkä jotain tulee tilalle.

On hyväksyttävä se, että kehittyminen ja taantuminen tapahtuvat samanaikaisesti. Pelkäänpä, että taantuminen tapahtuu paljon nopeammin kuin kehittyminen. Haluan kuitenkin itse elää elämääni, omana itsenäni, ja urheilutermillä sanottuna katsotaan mihin se riittää.