”Valita ei tietä saada, se annettu on. Katso tietä pitkin, katso vierehen, vaikka toivoisitkin, et saata muuttaa suuntaa sen” Nuo Laila Kinnusen laulamat sanat tuovat väkeviä muistoja mieleeni. Vaikka nuo sanat hän lauloi muutamia vuosia myöhemmin kuin olin hänet tavannut, ne tuovat mieleeni tunnelman, jota en voi unohtaa. Noilla laulun sanoilla hän ennusti oman kohtalonsa.

Hänet oli juuri kiinnitetty Lasse Pihlajamaan orkesteriin laulusolistiksi, nuori seitsemäntoistavuotias nainen, melkein lapsi vielä, hän vaikutti niin hauraalta. Sain tavata hänet noin kolmen minuutin ajan. Ei hän sanonut montakaan sanaa, hämmentynyt tyttönen. Olin itse saman ikäinen. En minäkään puhunut paljon. Tuo lähes sanaton hetki väikkyy mielessäni, vaikka se ei merkinnyt meille kummallekaan silloin mitään.

Monta kertaa mietteissäni vertailen hänen tiensä kulkua oman tieni kulkuun. Sitä tietä, jota Laila lähti kulkemaan, luonnehdittiin laulussa, että se kulkee ”harjanteiden kautta, kun kukassa on koko maa”. Se kulkikin maineeseen ja kunniaan. Vähän aikaa kesti tähteyttä, mainetta ja kunniaa mutta se päättyi kuusitoista vuotta sitten rähjäiseen asuntovaunuun, jossakin Heinävedellä.

Minun edessäni väikkyvä ankea, tylsä tie, määriteltiin tuossa laulussa sanoilla: ”ahon laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa”. Minun tieni oli silloin jo viitoitettu – vaikka juuri tuolloin en sitä uskonut – paljon ylevämpään päämäärään. Sen tien askelmerkit olivat minulta kätketyt. Ei minulla ollut aavistustakaan, että joskus voisin ne löytää. Eivät ne askelmerkit vieläkään minun hallussani ole, mutta sitä mukaa kun matka etenee, ne näytetään minulle.

Miksikö kerron aina vain nuoruudestani ja kokemuksistani maailmassa? Yritin joskus kääntymiseni jälkeen unohtaa nuo ajat joista juuri kerroin, mutta eivät ne unohtuneet. Nyt palautan aktiivisesti ne ajat mieleeni ja yritän ymmärtää tätä elämää. Yritän ymmärtää miksi olen se joka olen. En minä ole se mies, joka horjuen aloitti tämän esikoislestadiolaisen tien vuonna 1959.

Kadun sitä, että jätin silloiset ystäväni, kertomatta mitä minulle oli tapahtunut. Silloin nämä ystävät nimittivät minua leikillisen pilkallisesti hihhuliksi ja minä niitä yhtä pilkallisesti demoveljiksi. Ne hakeutuivat mielellään minun seuraani. Olin heille eksoottinen persoona. Olinhan hurskaan miehen hulttio poika – hulttio esikoisten silmissä. Harrastukseni eivät sopineet esikoisten moodiin. Mutta miksi jätinkään heidät, sanomatta sanaakaan?

Eristäydyin kokonaan ystävistäni. Pelkäsin, että he ryöstävät minun kristillisyyteni. Ystäväni olivat Demokraattisen nuorisoliiton jäseniä, kommunistien jälkeläisiä. En kääntymykseni jälkeen pitänyt yhteyttä heihin. Ne jäivät kauas menneisyyteen.

Nyt vanhuudessani olen saanut viestejä heiltä. Luin Seura-lehdessä jutun yhden kaverini syntymäpäiviltä. Hän kertoi, nuorena haaveilleensa papin ammatista, mutta sitten se vain jäi. Hän oli harrastajanäyttelijä ja ohjannut useita näytelmiä pikkuteattereissa. Vähän ajan kuluttua tuosta lehtijutusta hän poistui oman käden kautta tästä maailmasta. Ei hän silloin nuoruudessaan paljastanut noita haaveitaan.

Eräs ystäväni lähetti minulle taannoin kirjoittamiaan julkisia puheita arvioitaviksi. Olisiko niistä kirjaksi? Hänkin oli nuorena haaveillut papin urasta. Nuo puheet, joita hän kirjaksi olisi halunnut sitoa, olivat ystäviensä hautajaisissa pidettyjä muistopuheita. Ne olivat varsin hengellisiä sanoja.

Yhdelle lähimmistä ystävistäni soitin äskettäin itse. Yllättäen hän kysyi minulta puhelun aikana, että ”ethän suutu jos pyydän sinua todistamaan minulle kaikki synnit anteeksi”. Hän oli tehnyt parannuksen vanhoillislestadiolaiseen seurakuntaan. En tiennyt silloin miten samankaltaisia ratoja ajatuksemme olivat kulkeneet. Niinpä niin, miksi emme kertoisi itsestämme – omia matkakokemuksia? Ehkä löytäisimme sielunveljeyttä niistäkin ystävistä, jotka näyttävät olevan aivan jossain kaukana meidän kulttuuristamme.

Näemme nykyisin ympärillämme suuria tunteita, esimerkiksi tositv-ohjelmissa. Pystymmekö erottamaan mikä on Jumalan työtä? Onko se ihan päivän selvää, että joidenkin ajatuksissa väikkyy taustalle Jumala. Sitä vain ei sanota ääneen. Kaipaus jostakin korkeimman ohjauksesta on voimakas. Onko se sama kaipaus mikä meillä itse kullakin on?

Ovatko sittenkin totta Laila Kinnusen laulun sanat, että ”valita ei tietä saada, se annettu on”? – Näitä minä taas mietin tänään maanantaiaamuna.