Pöydälläni oli muutaman vuoden sisaruskuva, johon katseeni tämän tästä kiinnittyi. Kymmenen sisaruksen ryhmä ja itse seison sisarusparven keskellä. Se näyttää paradoksilta ja se on paradoksi. En suinkaan ole keskellä sisarusparven, pikemminkin aivan laidalla. Yritän arvioida kuka meistä olisi keskeisin henkilö parvesta, vai onko kukaan. Olisiko läheisin hän, joka siitä puuttuu? Ei hänestä puhuttu vaikka hän puuttuikin joukosta mutta jokainen aika-ajoin ajatteli häntä. Oliko hänelle sopimatonta tulla yhteiseen kuvaan, valokuvaan yleensäkin.

Jokaisella on oma elämänsä. Haluaisin joskus kurkistaa heidän elämäänsä — onko kaikki hyvin. Toisten elämä on minun vaikutuspiirini ulkopuolella. Täällä Turussa ei asu minun lisäkseni ketään. Karjalassa asuu nyt jo neljä sisaruksista. Heidän keskinäistä läheisyyttään en epäile vaikka en siitä tarkkaan ottaen tällä hetkellä tiedäkään. Arvelen, että vanhin sisko saattaisi olla lähellä jokaista sisarusta. Tai sitten, jos meistä kukaan ei ole sisarusparven keskellä niin voin yhtä hyvin kuvitella että me kaikki olemme keskellä. Kenen tahansa suru tai epäonni koskisi meitä kaikkia, jos vain tietäisimme siitä. Yhteinen suru taitaisi olla se ainoa aihe, joka meidät keräisi yhteen jälleen, sinne surutaloon. Kenen talo se on, sitä ei kukaan arvaa. Ehkäpä Leena tai minun lapseni keittävät kahvin suru väelle.

Mietin sitä, miksi minä en ole, kuten kuva erheellisesti näyttää, keskiössä. Olenko tehnyt jotain joka on työntänyt minut sisarusparven laidalle? Vai olenko jättänyt tekemättä jotain joka vetäisi minua keskiöön? Huoneessani valokuvan yläpuolella oli seinäkalenteri, jossa vaihtuu kuukausittain jokin esikoislestadiolaisten rukoushuoneen kuva. Kalenterikuvien aihepiirikö minut on työntänyt sisarparven laidalle? Aihepiiri, joka liittyy tänä päivänä noiden kalenterissa olevien rukoushuoneiden seinien sisälle. Hierarkia ja valtarakenteet, joita ei edes pitäisi yhteisössä olla olemassakaan, ovat vuosien mittaan vinoutuneet kuten linttaan poljettu naisen kengän korko.

Minä katselen nyt loitompaa valtarakenteiden ja hierarkian huojumista. Luulenpa että maallisesti korkeasti oppineet seurakunnan vanhimmat ja sananpalvelijat eivät ole vielä oppineet kaikista tärkeintä ja yksinkertaisinta läksyään, jonka Suuri Opettaja jätti jokaiselle seurakunnan hoitajalle esimerkillään, Hän pesi opetuslastensa jalat. Kaipaisin ajoittain samanlaista jalkapyykkiä, jota kyllä vielä pari vuosikymmentä sitten sain kokea mutta nyt pesuvesi näyttää minusta niin saviselta että en oikein enää usko sen puhdistavaan voimaan.

Valokuvaa katsellessani, puristan mielikuvissani arasti jokaista sisarustani vuorotellen, vanhimmasta siskostani nuorimpaan, rintaani vasten ja muistelen sitä yli pursuvaa rakkautta, joka kerran meidät yhdisti iankaikkisin sitein, niin uskoin. Ehkäpä monet silloin katselivat meidän tapaamisiamme isoissa seuroissa eri paikkakunnilla, että on sisar rakasta porukkaa. Kyllä me rakastamme toisiamme vieläkin mutta matkan päästä, ehkä sitten perillä lähempää. Hierarkkiset rakenteet taivaan tieltä purkautuvat viimeistään kuolinvuoteella mutta miksi pitää odottaa sinne asti?

Taivaan tiellä on kaksi tasoa, Jumala ja ihminen. Jos joku rakentaa siihen väliin kolmannen tason, joko itselleen tai jollekin toiselle, se on lume taso, ei todellinen. Siihen pitää suhtautua kuten paavin istuimeen. Ihminen voi tasoittaa toiselle tietä, raivata risuja pois näkyvyyttä peittämästä, opastaa hänet löytämään oikean tien, mutta hierarkkisesti hän on vain kumppani, kanssakulkija, ja asettuu useimmiten opastettavansa taakse, työntäen selästä eteenpäin, kertoo omia kokemuksiaan miten minulle kävi juuri tuossa paikassa. Enempää ei ihminen voi. Mikä asema silloin jää kätten päälle panemisella? No, se asema tietenkin, että sillä raivataan pois uskon esteitä ja rohkaistaan hätääntynyttä uskomaan itsensä armosta autuaaksi. Se ei ole autuuteen johtava teko, vaan väline joka auttaa löytämään oikean tien ja pysymään sillä. En ole anarkisti mutta Taivaan tieltä toivoisin hierarkkisten valtarakenteiden romahtavan, että uskovat ihmiset voisivat turvata siihen, että Pyhä Henki ohjaa edelleen seurakuntaansa, luo uutta ja säilyttää perinnettä.